Pohdintaa pelkoehdollistumisesta ja pelkoärsykkeistä

Edellisessä postauksessani pohdin sitä, että hevoselle menneisiin tapahtumiin ja kokemuksiin reagoiminen on varmasti melko alitajuntaista, eivätkä ne muistele menneitä samalla tavoin kuin me ihmiset. Itse juuri hiljattain sen sijaan sain pienen ”maistiaisen” siitä, miltä hevosesta tällainen alitajuntainen reagointi saattaa tuntua. Minulla on ollut 20 vuotta papukaijapari, ja toisinaan papukaijat saattavat säikähtää jotain ulkoa kuuluvaa tai näkyvää ääntä tai varjoa. Öiseen aikaan säikähdyksestä saattaa seurata pelästynyttä säntäilyä pimeässä, joka taas vuorostaan pahimmassa tapauksessa saattaa johtaa siihen, että lintu törmää johonkin. Muutaman kerran tästä on seurannut katkennut siipisulka, ei onneksi kuitenkaan mitään sen vakavampaa. Joka kerta, kun kuulen siipien räpistelyä auringonlaskun jälkeen, nousee kuitenkin pelko, että linnuille sattuu jotain pahempaa. Eilen myöhään illalla kuulin tämän äänen, ja minut valtasi oikeastaan pelkkä tunne ”jotain pahaa tapahtuu kohta”. Sitten vasta seurasi ajatusketju: niin, papukaijani ovat tosiaan olleet mullan alla nyt yli vuoden, ja kissahan se siellä teroittaa kynsiään raapimapuuhun (yllättävän samanlainen ääni). Ensisäikähdyksen jälkeen siis muistin, että papukaijoja ei enää ole, ääni ei voi kuulua sieltä - minä osaan järkeillä, mutta hevonen ei osaa. Yhtä lailla joku ääni tai tilanne saattaa hevosella laukaista tunteen, että jotain pahaa tapahtuu, eikä se pääse siitä tunteesta eroon yhtään niin nopeasti kuin ihminen.

Hevos- ja eläinmaailmassa puhutaan pelkoehdollistumisesta ja pelkoärsykkeistä tai triggereistä, kun puhutaan tällaisista ns. opituista pelkotiloista, jotka jokin tilanne laukaisee. Pelko tehostaa aina oppimista, joten jos hevonen oppii, että jostain tilanteesta seuraa jotain epämieluisaa, on oppiminen vieläkin voimakkaampaa. Jo yksi pelkoa tai kipua aiheuttava kokemus saattaa aiheuttaa pysyvää oppimista, josta poisoppiminen on vaikeaa ja hidasta. Eikä triggeri välttämättä edes liity varsinaisesti kipuun tai pelkoon, vaan se voi olla joku täysin ulkopuolinen ärsyke, joka vain on sattunut olemaan läsnä joskus, kun hevonen on kokenut kipua tai pelkoa. Minulla, edes jonkinlaiseen järkeilyyn kykenevällä eläimellä, on vielä vuoden jälkeenkin tiukassa muutamia papukaijoihin liittyviä triggereitä (esimerkiksi jos televisiossa alkaa soida puhelin, painan automaattisesti mutea, koska toinen papukaijoistani aloitti aina puhelimen pirinästä järkyttävän huutamisen). Koska hevonen on saaliseläin, ja luonnossa sille pelkoärsykkeisiin reagoiminen on elintärkeää, on triggereistä poiskouluttaminen ja siedättäminen vieläkin haastavampi prosessi. Yhdestä ainoasta kokemuksesta muodostunut pelkoärsyke saattaa vaatia useita kymmeniä, ellei satoja toistoja, että siihen reagointi vaimenee, eikä ehdollistuminen välttämättä poistu kokonaan koskaan.

Toisinaan me hevosten kanssa tekemisissä olevat ihmiset saatamme ihmetellä kaviokkaidemme käyttäytymistä; mitä ihmettä se nyt taas pelästyi, eihän täällä ole mitään! Ehkä hevonen haistoi tai näki jotain, joka vuosikausia sitten, ehkä jo ennen meidän teidemme kohtaamista, oli läsnä, kun se on joutunut johonkin epämieluisaan tilanteeseen. Kuten viime postauksessa mainitsin, Bella on melko vahvasti ehdollistunut siihen, että satuloimisesta seuraa jotain ikävää. Jotta jatkossa se alkaisi luottaa siihen, että satuloimisesta seuraakin ihan kivoja juttuja, kuten maastoilua, se on pikkuhiljaa vastaehdollistettava satulan tuomiin negatiivisiin kokemuksiin. Oikeastaan vasta nyt aiheeseen vähän enemmän perehdyttyäni ymmärrän, kuinka pienestä minun on aloitettava, ja kuinka paljon toistoja se vaatii.

Jos aihe kiinnostaa enemmän suosittelen tutustumaan seuraaviin:

Anna Kilpeläisen teksti hevosen peloista.

Jan Wikgrenin teksti eläinten pelkoehdollistumisesta.