Pienet hetket

Välillä tämä hevosenomistaminen kieltämättä vie ihmisen aikamoisiin pohjamutiin. On huolta ja murhetta, päätöksien oikeuden pohtimista, pelkoa siitä milloin tulee se takapakki, josta ei enää nousta. Kaiken tämän vastapainona on kuitenkin niin paljon, ihan jo pelkästään se, että ylipäätään olen saanut tutustua lähemmin tuohon upeaan eläimeen. Kuinka silmäni ovat avautuneet, ja olen löytänyt niin paljon uusia puolia hevosharrastuksesta. Kuinka voin aidosti olla aivan jumalattoman onnellinen siitä, että tein sen päätöksen, ettei Bellan tarvitse enää olla ratsastuskoulussa, ja että toin sen pihattoon.                                                                                                                                                                          

Mutta ne pienet onnelliset hetket, niissä on koko tämän välillä epätoivoisenkin harrastuksen suola. 

Se, kun hevoseni tulee minua vastaan laitumella. Se, kun hevoseni seuraa minua irti maneesissa, ja juoksemme rinnakkain monta kierrosta. Se, kun tajuan taas oppineeni jotain uutta, koska hevoseni on sen minulle opettanut. Se, kun hevoseni seisoo tallin käytävällä säheltämättä ja rauhassa, vaikka se on sille uutta. Se, kun hevoseni päästää minut selkäänsä, vaikka sillä on siitä tavattoman huonoja kokemuksia. Se, kun näen hevoseni laiduntavan kahdentoista muun hevosen kanssa. Se, kun hevosellani on hirmuinen kiire talliin syömään, ja sanon sille prrr, ja se hidastaa, vaikka se onkin vihoviimeisin asia minkä se haluaisi tehdä. Se, kun osteopaatti saa viimein yli puolen vuoden kuntoutuksen jälkeen hevoseni lonkan auki myös huonommalta puolelta. Se, kun toisinaan aivan pienistä asioista huomaan, että olen kuitenkin hevoselleni edes hieman eri asia, kuin muut ihmiset. Se, kun hevoseni kuuntelee minua pyöröaitauksessa, ja tekee, kuten pyydän, vaikka tiedän, että ohjaukseni on epäselvää räpeltämistä. Ja se, kun hevoseni katsoo minua juuri sellaisella ilmeellä, että todellakin teen kaiken väärin, ja silti se yrittää parhaansa. Se, kun näen, miten tärkeä hevoseni uudesta laumasta on sille tullut, ja kuinka sosiaalinen se osaa olla. Se, kun talutan hevoseni takaisin pihattoon pelkkä riimunnaru kaulalla. Se, kun kerta toisensa jälkeen teen jotain väärin, ja hevoseni antaa sen minulle anteeksi. Se, kun hevoseni nuokkuu maneesin nurkassa siestahuuli lörpöllään, ja malttaa vain olla, vaikka aiemmin maneesi on saanut sen jännittymään.

Se, kun tallin seinällä on lista hevosista, ja siellä lukee minun hevoseni nimi, ja se, kuinka se joka ikinen kerta sykähdyttää sydäntäni, koska niin hienolta se tuntuu, että Bella on minun hevoseni.

Piinaavat polttiaiset!

Tämä mennyt kesä oli ensimmäinen kesäni hevosenomistajana, ja täten myös ensimmäinen kerta, kun jouduin miettimään hyönteiskarkoitusta hevosen kannalta. Olin varautunut menettämään hermoni paarmoihin ja hyttysiin, ja kesän aikana bongasinkin isompia paarmoja, kun tiesin olevan olemassakaan (siis oikeasti, kolibrin kokoisia!). Mutta eipä niistä loppujen lopuksi ollut juuri haittaa, niitä pääsi karkuun juoksemalla, melko hitaita olivat. Pikkupaarmat pysyi karkoittimilla suht koht aisoissa, vaikka todistin minä semmoistakin näkyä, että paarma ryntäsi suorastaan uimaan Rebeliin. Bella ei tuntunut olevan turhan herkkä kesän hyönteisille, ja hyvä niin. Syyskuun alkaessa luulin jo saavani huokaista helpotuksesta, kun Bella yhtäkkiä alkoi reagoida oudosti. Se oli todella levoton, varsinainen adhd, ei kyennyt keskittymään mihinkään, ja ei to-del-la-kaan kyennyt seisomaan paikoillaan. Ensin luulin sen olevan yliväsynyt, koska oli ihan mahdollista, ettei se oikein vielä pystynyt kunnolla nukkumaan pihatossa. Juuri kun olin selvittänyt milloin ja kenen kanssa sen voisi ottaa muutamaksi yöksi sisälle nukkumaan, tallityöntekijä lähetti kuvan aamutallista, jossa Bella monien muiden mukana röhnötti olkikasassa vastaheränneen näköisenä. Eli uni maistuu, se ei ole ongelma. 

Huomasin, että päiväsaikaan Bella oli aivan normaali itsensä, illan mittaan levottomuus kasvoi. Se heilutti päätään, ja lopulta ei kyennyt oikein olemaan karsinassakaan rauhallisena. Sitten ne iskivät omaankin korvantaustaan; polttiaiset. Nuo pikkiriikkiset, viheliäiset, lentävät ärsykkeet. Ne tunkeutuvat ihan joka paikkaan pistelemään, ja ei ihme, että Bellalla menee hermo. Paarmoihin ja muihin kesän hyönteisiin tarkoitetuilla hyönteismyrkyillä ei tunnu olevan niihin mitään vaikutusta, itsetekemäni pikiöljy-etikka-liuos auttaa ehkä aavistuksen verran, mutta ei kovin hyvin sekään. Tänään käyn ostamassa iltatreenejä varten korvahupun, jospa se auttaisi, kun pahin paikka tuntuu olevan nimen omaan nuo korvat. Illat ja yöt ovat edelleet lämpimiä, eikä polttiaisista ihan heti taideta olla pääsemässä eroon, joten jos jollakin sattuu olemaan hyviä vinkkejä niiden karkoittamiseen, otan riemulla vastaan. Sillä kun eräällä neidillä (enkä tarkoita nyt tällä kertaa itseäni) menee palkokasvi sieraimeen minkä tahansa asian takia, sen kanssa on aivan turha yrittää tehdä yhtään mitään järkevää. 

Syksy on tuonut iltoihin mukanaan jotain hienoakin, nimittäin sumun. Useampana päivänä alavat maat ovat peittyneet upeaan usvaan. Yhtenä iltana laitumelta ei meinannut erottaa hevosia ollenkaan, mutta oli se kyllä mahtavan näköistä, kun sieltä usvan keskeltä sitten alkoi erottaa rauhassa laiduntavien hevosten hahmoja. 

Laumat ovat asettuneet

Jofin lauman tilanne on viimein rauhoittunut. Jofi oli riittävän sinnikäs, ja johtajaruuna antoi sille lopulta luvan liittyä laumaan. Aluksi tilannetta paranneltiin siten, että ruunat laidunsivat yhdessä totutellen toisiinsa. Välillä Jofi oli tammojen kanssa, ja selvästi sai siitä lisää itseluottamusta, eikä enää pinkonut johtajaa karkuun aivan kauimmaiseen päätyyn laidunta. Pikkuhiljaa Jofi pääsi hivuttautumaan lähemmäs ja lähemmäs, ja sai olla tammojenkin lähellä yhä kauemmin ja kauemmin. Nyt tilanne näyttää jo varsin hyvältä.

Nyt laidunnus sujuu jo rauhaisasti yhdessä.

Tätä haistelua ei enää seurannut vinkuminen ja takaa-ajaminen.

Bellan lauma yhdistettiin lopullisesti tamma&varsa -lauman kanssa, ja siinä on nyt kymmenen aikuista hevosta ja kolme varsaa. Kunnon kokoinen lauma siis! Muutamat ensimmäiset päivät oli hieman levotonta, kun kukin etsi omaa paikkaansa, ja se näkyi myös Bellan jalassa. Nivelrikkoinen jalka oli turvonneempi, ja selvästi kipeämpi, mutta sitä onneksi kesti vain muutaman päivän. Nyt Bellankin laumassa on taas seesteistä, ja eilen aamulla tallityöntekijä oli löytänyt melkein koko lauman makuuhallista, ja ainakin Bella ja neljä muuta hevosta olivat olleet nukkumassa oljilla. Varsojen mammatkin ovat hyväksyneet Bellan laumaan, ja saattavatpa välillä jopa antaa Bellan toimia lastenvahtina. Linda oli viime viikolla hakenut Bellan laitumelta, kun itse olin reissussa, ja kaksi varsaa oli seurannut Bellaa jättäen omat mammat alas laitumelle. Kaiken kaikkiaan laumaelo sujuu nyt siis varsin hyvin. Molemmilla hevosilla yletön lauman perään hirnuminenkin on vähentynyt, vaikka kyllä ainakin Bella mielummin laumansa kanssa aikaa viettäisi, kun esimerkiksi kentällä minun kanssani työskennellen.

Loppuun ajattelin laittaa vielä vähän laidunkuvia Bellan laumasta, mutta huomaan, että kamera jotenkin aina kääntyy kohti mahdottoman suloisia varsoja. Pitää yrittää ottaa lähipäivinä vähän laajempaakin kuvaa laumasta :P