Mökkivierailulla

Tänään käytiin Lindan ja hevosten kanssa mökkivierailulla! Bella ja Jofi kulkivat käsihevosina, matkaa oli noin puolisen tuntia suuntaansa. Reitti oli suurimmaksi osaksi hiekkatietä, vain muutama sata metriä piti kävellä isomman tien piennarta. Mutta mikäs mökki se näin kätevän matkan päässä tallilta oikein on?

Meidän perheellä on aina ollut kesämökki, siitä asti kun olen ollut ihan pieni. Puolitoista vuotta sitten äitini kaikkien näiden mökkivuosien jälkeen päätti, että nyt riitti mökkeilyt ja mökin kunnossapitäminen, keräsi kamppeensa ja myi mökin. Ja kaikki oli oikein hyvin. Kokonaisen vuoden. Viime keväänä kuinka ollakaan äidilleni iski jälleen mökkikuume, ja tarttuipa se tällä kertaa vähän minuunkin. Toukokuussa kävimme katsomassa yhdessä ensimmäistä mökkiehdokasta Inkoossa, pientä ja somaa 1900-luvun alussa rakennettua punakeltaista torppaa. Äitini ihastui siihen heti, minä taas en oikein lämmennyt. "Hirveän pieni mökki, miten me mahdutaan kissoinemme ja koirinemme, ja niin pimeä tonttikin, eikä järveä mailla halmeilla!" Kävimme kevään ja alkukesän mittaan katsomassa useita muitakin mökkejä, mutta mikään ei tuntunut täyttävän kaikkia kriteerejämme.

Lindan nappaama kuva.

Kesäkuun eläinlääkärireissun jälkeen aloin harkita Bellan muuttamista pihattoon, ja kävimme alustavasti vierailulla tuolla nykyisellä tallillamme. Pian tämän jälkeen kävimme katsomassa myös tätä ensimmäistä mökkiehdokasta uudelleen. Veljeni oli mukana, ja huomasi, että peltojen toisella puolella laidunsi hevosia. Äkkiä google maps esille, pientä hahmottelua, ja kyllä vaan, Bellan mahdollisen uuden tallin hevoset näkyivät mökin pihalle! Johan lämpeni tämäkin täydellisen mökin metsästäjä. Niin siinä sitten kävi, että äitini osti mökin, Bella muutti sinne peltojen toiselle puolelle, ja vanhasta kanalasta alettiin remontoida minulle ja kissoilleni kesähuonetta.

Äitikin intoutui nappailemaan kuvia.

Tuntuu ihan käsittämättömältä, miten asiat joskus loksahtelee ihan hassusti paikoilleen. Bella elää ainakin Suomen elämänsä parasta aikaa, ja minä voin istua mökin pihalla ja kiikaroida sen touhuja. Ensi kesänä jos asun mökillä, niin tallimatka kutistuu reilusta puolesta tunnista viiteen minuuttiin. Ja tänään tehtiin tosiaan Lindan ja Jofin kanssa ensimmäinen mökkivierailu hevosten kanssa. Perillä hevoset saivat hetken toimia ekologisena ruohonleikkurina, ja sitten taivallettiin takaisin. Puomi vain puuttuu, mihin sitoa hevoset kahvittelun ajaksi. Onneksi molemmat hevoset ovat (suurimman osan ajasta) fiksuja liikenteessä, ja lähtevät etenkin noin porukalla mielellään tutkimaan uusiakin reittejä. Ja tuntuvat myös tulevan hyvin toimeen keskenään. Mökkivierailuja pitää ehdottomasti tehdä lisää!

Mökkivieraat torpan emännän kuvaamana.

Äitikin pääsi pitelemään hevosta, kun allekirjoittaneelle iski vessahätä.

Kiikareiden läpi mökin pihalta kuvattua.

No tässä kanalassa riittää vielä vähän puuhaa...

Neiti laumasielu

Bella on nyt elänyt yötä päivää laumassa lähes kuukauden, ja on silminnähtävää, kuinka tärkeitä laumakavereista on sille tullut. Kun päästän sen pihattoon, se laukkaa heti muun lauman luokse, ja se hirnahtelee muille, kun otan sen talliin tai kun lähdemme kävelylle. Tänään oli tarkoitus lähteä läheiselle pellolle tekemään painonsiirtoharjoituksia (maastakäsinharjoitteita, joista kerron myöhemmin erillisessä postauksessa), mutta jouduimmekin ensin harjoittelemaan ihan pelkkää yksinoloa. Neiti laumasielu steppaili rauhattomasti, vilkuili laitumien suuntaan ja hirnui lähes taukoamatta. Kuulemma tällainen yliampuva laumariippuvuus on ihan normaalia ensi alkuun, sen pitäisi siitä kyllä rauhoittua ajan kanssa. Kyllä se nytkin lopulta rauhoittui, ja saatiin tehtyä treenit, vaikka myös paarmat yrittivät tätä suoritusta parhaansa mukaan sabotoida.

Ensimmäiset neljä viikkoa Bella oli neljän hevosen laumassa, jossa oli Bella ja Bellan rakkaat ruunat. Lauma on kuitenkin alkujaan ollut suurempi, ja siitä on kesän alussa erotettu varsovat tammat ja yksi ruuna erikseen. Näiden lisäksi kesän muualla ollut tamma laitettiin sen palattua muiden sille tuttujen tammojen joukkoon. Nyt syksyllä nämä laumat on tarkoitus taas yhdistää yhdeksi laumaksi, ja tällä viikolla jokainen Bellan ”laumanpuolikkaan” jäsen on päässyt yksitellen päiväksi vierailemaan tamma & varsa -laumaan. Totuttelu on sujunut ihan hyvin, Bellakin sujahti laumaan ilman sen kummempia draamoja, ja jäikin nyt toistaiseksi muiden tammojen seuraan. Bella kävi nuuhkimassa kaikki läpi, ja kuten oletettavaa oli, varsojen mammat pyysivät sitä kauemmas, ja Bella totteli. Tunnin verran Bellan oltua laumassa, oli varsat jo päiväunilla, ja yksi aikuisistakin hevosista otti ihmisten vartiointivuorosta kaiken irti ja kävi pötkölleen.

 

Näin villiksi Bella sai lauman.

Bellan tulevaa laumaa.

Nyt laidunaikaan uusien jäsenten siirtäminen laumaan on huomattavasti helpompaa kuin talviaikaan. Hevosilla on riittävästi ruokaa ja riittävästi tilaa, kummastakaan näistä ei tarvitse tapella, ja konfliktien sattuessa tilaa väistämiseen on paljon. Aina kesälläkään ei tutustuttaminen mene helpoimman kautta, nimittäin Jofin uuden lauman johtajaruuna ei vieläkään ole sulattanut ajatusta nuoren pojanklopin oleilusta tammojensa seurassa. Kahdestaan niillä ei ole mitään ongelmia olla yhdessä laitumella, mutta kun tammat ovat paikalla, johtaja ajaa tulokkaan edelleen pois. Jofi on kuitenkin saanut suojelijan yhdestä suomenhevostammasta, ja vähän lisää itseluottamustakin, ettei sentään enää pinkaise aivan toiseen päähän laidunta. Nyt pojat olivat yön kahdestaan ihan toisella laidunalueella, ”ei kenenkään maalla”, ja päivän myös tammat olivat samassa aidassa, eikä Jofista ainakaan tänään löytynyt uusia haavoja. 

Jänniä löytöjä derbykentällä.

Mutta syksy tosiaan jo kolkuttelee ovella, vaikka tällä hetkellä yöt taitavat olla melkeinpä kesän lämpimimpiä. Kun laidunten portit sulkeutuvat, olisi toivottavaa, että sekä Bellan että Jofin laumaan olisi laskeutunut rauha, ja talven tullen makuuhallienkin jakaminen onnistuisi sopuisasti. Viime päivinä talven tulosta ovat muistutelleet ainakin parviin hakeutuvat muuttolinnut. Minne se kesä oikein vilahti?!

Kuvapostaus

Tähän väliin pieni kuvapostaus tämän päivän laidunkuvista.

Elämäämme on ilmestynyt siestahuuli.

Sharing is caring. 

Tässä näkyy vähän Bellan täykkäripiirteetkin.

Totuttaminen uudelleen satulaan

Olen muutaman kerran jo maininnutkin Bellan huolestuneesta reagoimisesta satulaan, ja nyt vihdoinkin olen alkanut tehdä asialle jotain. Jo ratsastuskouluaikoina Bella saattoi kiepsahtaa karsinan ympäri kerran tai pari, kun ratsastaja ilmestyi paikalle satulan kanssa. Useimmiten ainakin itse laitoin sille ensin suitset, eikä se yleensä sitten enää väistänyt, enkä ajatellut asiaa sen enempää. Bellan siirryttyä minun omistukseeni, ja muidenkin ongelmien alettua, aloin kiinnittää asiaan enemmän huomiota. Satulan huomatessaan se jännittyi ja huolestui, ja väisti, mikäli mahdollista. Myös meillä käynyt osteopaatti (jota pyysin tarkistamaan satulan sopivuuden) kiinnitti huomiota siihen, kuinka huolestunut Bella satulasta oli, vaikka niihin aikoihin en edes ratsastanut sillä. Bellalle satulointi merkitsi pitkään ratsastusta, joka aiheutti kipua tai ainakin epämukavuutta.

Nykyään ratsastukselliset tavoitteeni ovat vain rauhallisissa maastoköpöttelyissä, joten toivoisin saavani tuon huolestumisen pikku hiljaa hellittämään. Toimintasuunnitelmani on tästä eteenpäin mahdollisimman usein, mahdollisesti päivittäin, laittaa Bellalle pelkkä satulahuopa (se huolestuu jo pelkästä huovastakin), ja antaa sille sen mössöt satulahuopa päällä. Toisinaan kömmin myös itse selkään syömisen ajaksi. Tällä yritän saada sen huomaamaan, että oikeastaan satulahuovasta voikin seurata jotain mukavaa. Kun satulahuopa ei enää aiheuta jännittymistä, alan totuttaa sitä lampaankarvasatulaan samalla tavalla. Pikkuhiljaa voidaan ehkä alkaa kulkea pieniä, ja lopulta pidempiä pätkiä ennen mössöjen antamista.

En tiedä ollenkaan toimiiko tämä suunnitelma, mutta näin olisi tarkoitus nyt lähteä kokeilemaan. Päivittelen tänne blogiin miten "satulantotutustreenit" sujuvat.

Pihaton tuomasta "liikutushelpotuksesta"

Kun Bellalla todettiin nivelongelmia, ymmärsin etten pysty ratsastaen liikuttamaan sitä riittävästi. Tällöin Bella asui vielä karsinatallissa puolipäivätarhauksella, joten käsissäni oli ongelma. Bella oli ulkona aamusta iltapäivään, lopun ajasta se oli karsinassa, pois lukien liikutukset maasta käsin. Nämäkin liikutukset olivat pääsääntöisesti käyntiä. Vaikka se ei saanutkaan lainkaan väkirehuja, voitte arvata minkälainen energiakimppu narun toisesta päästä löytyi. Ei se koskaan mihinkään lähtenyt ryysimään, mutta kieppui ympärilläni, ja muka säikkyi kaikkea mahdollista. Pahimpina päivinä emme päässeet kuin muutaman metrin eteenpäin ennen seuraavaa koikkaloikkaesitystä, ja etupääkin meinasi alkaa kevetä. Päivittäinen liikutus oli kuitenkin ehdotonta, oli se sitten mukavaa tai ei, sillä 16 tunnin yhtämittainen seisominen karsinassa olisi ollut sen jalalle ja mielelle myrkkyä. En voinut käydä tallilla päivällä, koska halusin sen pystyvän olemaan koko tarhaus/laidunajan ulkona, joten minun oli joka ikinen ilta raivattava kalenterista tilaa tallilla käymiseen. Linda kävi onneksi kerran pari kuussa hoitamassa Bellan, mutta mitään vuokraajaa tai hoitajaa en sille edes yrittänyt etsiä, kun ei sen kanssa juuri mitään voinut tehdä (tosin nyt ymmärrän, että ei se ratsastus olekaan kaikille mikään välttämättömyys). Eli summa summarum; joka päivä tallille, joka päivä liikutus, kävellen ja juosten (laihduin yli 6 kiloa puolessa vuodessa pelkästään tämän takia, se oli kyllä plussaa), oli fiilis, vointi tai sää mikä tahansa. Tietysti tiesin hevosen ostaessani, että se sitoo, mutta tallilla käyminen oli vapaapäivien puuttuessa toisinaan melkoista pakkopullaa. Olihan se aina ihana nähdä Bellaa, mutta tunnelmaan vaikuttivat myös jatkuvat ongelmat, sekä huoli ja epätietoisuus siitä, mitä minun hevoseni kanssa oikein pitäisi tehdä.

Mutta AH tätä eloa nyt! En voi lakata päivittelemästä tätä tunnetta, kun tallilla käymiseen ei liity hevosen ruokkimisen lisäksi mitään pakkoa. Bella liikkuu pihatossa laumansa mukana ainakin nyt laidunkaudella moninkertaisesti sen verran, mitä ikinä pystyisin sitä itse liikuttamaan, joten liikutuksen vuoksi minun ei tarvitse tehdä sen kanssa yhtään mitään. Ensimmäiset pari viikkoa otettiinkin kerta kaikkiaan loman kannalta, ja otin Bellan useimpina päivinä laumasta vain syömään ja hoidettavaksi. Ihanaa, kun ei tarvitse tuntea enää huonoa omaa tuntoa karsinassa seisomisesta! Nyt ollaan taas alettu tehdä hommiakin, mutta voin tehdä sen kanssa töitä juuri sen aikaa, kun se tuntuu hyvältä. Jos asiat loksahtavat paikoilleen ensimmäisen kymmenen minuutin aikana, voin toisinaan päättää treenit vaikka siihen. Voimme keskittyä määrän sijasta laatuun. Ja jos jonakin päivänä en vain kerta kaikkiaan jaksa tehdä sen kanssa mitään, sekin on aivan ok. Ja nyt, kun Jofi muutti samalle tallille, saan varmasti vapaapäiviä huomattavasti useammin, vaikka juuri nyt minusta ei edes tunnu siltä, että tarvitsisin niitä. Ajelen aivan mieluusti kultamuruani katsomaan, kun koko tallilla käymiseen on tullut aivan erilainen fiilis. Ja Bellakin on tyytyväisemmän oloinen kuin koskaan.

Niin ja ne riekkumiset, niistä ei ole ollut tietoakaan. 

Love is in the air....

Kuten odotettavissa olikin, Bellalle iski kohtuullisen vahva kiima reilun viikon ruunien laumassa oltuaan. Erityisesti rakkautta tuntui riittävän ruunikolle ruunalle, jolle Bella yritti hyvinkin selväeleisesti vihjailla, että tässä olisi nyt tasokasta tammaa tarjolla. Ei kiinnostanut ruunan retaletta, lähinnä ärsyyntyneenä katseli, että menetkös siitä sen ahterisi kanssa. Alkupäivinä Bellan ominut hallakko ruunakin on ihan kiinnostava, mutta ei kuitenkaan yhtä ihana kuin ruunikko, ja hallakkokin on joutunut antamaan periksi omimisen suhteen. Kun hain Bellan laitumelta, se puolessa välissä matkaa aloitti hirnumisen ja stoppailun; eihän sitä nyt ollut sopivaa jättää sulhoa hetkeksikään silmistään. Ja sillä on muuten toooodella kova ääni. Kun sitten taas päästin sen pihaton ovelta takaisin, se laukkasi koko matkan takaisin laitumelle poikien luokse. Nyt kiima alkaa jo helpottaa, mutta kova on silti kiire takaisin porukkaan. Piti ihan taluttaa Bella laitumen puolelle asti, koska juuri laitumen alussa on nyt sateiden jäljiltä todella mutaista ja liukasta, ja pelkäsin sen kaatuvan kiihkoissaan.

                                                          

Tänään oltiin taas pyöröaitauksessa treenailemassa. Olen itse moisessa puuhassa ihan noviisi, mutta halu oppia on kova. Koska Bella toimii niin hyvin pyörössä Lindan kanssa, ainakin tiedän, että jos homma ei toimi, vika on minussa. Ja eihän se toiminut. Liikkeellelähdöt ja kääntymiset ovat vielä tosi haastavia. Bella pysähtyy ja katsoo minua kärsivällisellä ja hölmistyneellä ilmeellä: ”en kerta kaikkiaan ymmärrä mitä sinä siinä huidot”. Kun vaihdoimme Lindan kanssa paikkoja, tammuska teki kaiken pyydetyn pienen pienillä avuilla. Jatkamme siis harjoituksia. Parasta Bellan mielestä on kuitenkin edelleen piehtaroiminen pyöröaitauksen pehmeässä hiekassa.

Jofin muutto

Jofin muutto oli suunniteltu maanantaiksi, mutta koko päiväksi oli luvattu sadetta ja ukkoskuuroja, eikä Jofin lastaus leppoisassakaan säässä ole aina helppoa. Niinpä teimmekin ex tempore-muuton jo myöhään sunnuntai-iltana paluuruuhkan jälkeen. Jofi lastautui todella hienosti, ja oltiin kyllä molemmat hirmu ylpeitä pojasta. Vaikka heinät eivät olleet maistuneet matkan aikana, ei kopista kuitenkaan kuoriutunut paniikissa tärisevä, hikinen poni, kuten viime reissun jälkeen. Jofi myös peruutti ulos kopista aivan suoraan ja rauhallisesti. Harjoittelusta on selvästi ollut apua! Nyt niitä treenejä pitää vaan muistaa jatkaa säännöllisesti. Vieraaseen karsinaan joutuminen sai Jofin sen sijaan hieman huolestuneeksi, kai sille tuli Viikin klinikkareissut mieleen. Onneksi se kuitenkin rauhoittui pian syömään, ja seuraavana päivänä se pääsi samaan pihattoyksiöön, missä Bellakin oli tullessaan.

Jofi pääsi jo tänään keskiviikkona tutustumaan osaan tulevasta uudesta laumastaan. Jofin laumaan (eri kuin Bellan) kuuluu kaksi ruunaa ja neljä tammaa, joista yhdellä on varsa. Nyt aluksi Jofi pääsee tutustumaan laumaan aamupäivisin, kun varsonut tamma on pienokaisensa kanssa sisällä päiväunilla. On parempi, että Jofi tutustuu muihin lauman jäseniin ensin, jotta silmäteräänsä vahtivan tuoreen äidin olisi helpompi sulattaa uusi tulokas. Myös toinen ruunista tutustuu Jofiin vasta myöhemmin, koska tutustuminen tapahtuu laitumella, ja tämä toinen ruuna ei pääse ähkyongelmien takia nyt tuoreelle. Johtajaruuna ja kolme tammaa siis vastaanottivat uteliaan Jofin aamulla, mutta uusi tulokas pidettiin toistaiseksi laumanjohtajan ja yhden kipakan suomineidon toimesta etäällä muusta porukasta.

Jofi on onneksi elänyt jo pitkään kesät laumassa, ja osaa hyvin ”puhua hevosta”. Se kyllä väistää, kun siltä sitä pyydetään, eikä jää tieten tahtoen tappelemaan. Laitumen puolella tuskin tuleekaan ongelmia, kun on paljon tilaa väistää, enemmän jännittää tilanteet, joissa hevoset joutuvat ahtaammalle, esimerkiksi makuuhallissa. Jäämme seurailemaan tilannetta, ja toivottavasti muut hyväksyvät pojan pian laumaansa. Ilmeisesti on kuitenkin ihan normaalia, että uusi tulokas pidetään jonkun aikaa etäällä muista.

Siinä he nyt ovat, Jofi ja Bella, ensimmäinen kohtaaminen. On kyllä ihanaa, että meidän molempien hevoset ovat nyt samalla tallilla, vaikka kummankin oli toki haikea jättää vanhat tallit taakse. Meillä molemmilla kuitenkin oli muuttoihin hyvät syyt, ja tämä samalle tallille pääseminen kieltämättä melko mukava bonus. Nyt on helpompaa ja vähemmän aikaa vievää käydä yhdessä tallilla, ja kummankin on helpompi toisinaan ottaa hevosvapaita päiviä, kun toinen voi ruokkia tallille pääsemättömän hevosen oman tallireissunsa ohessa. Jos joku olisi meille ala-asteikäisinä sanonut, että muutaman kymmenen vuoden päästä teillä on molemmilla omat hevoset samassa tallissa, olisi siinä kaksi heppahullua tyttöstä ollut kyllä ihmeissään.