”On se kyllä mennyt ihan valtavasti eteenpäin!”
No siinä on kyllä lause, jonka kuuleminen vuoden verran
kanssasi töitä tehneen opettajan suusta on musiikkia korville. Kyse oli tottakai
siis Bellasta, ja tottahan se on; muutos viime vuoden tammikuuhun verrattuna on hurja. Silloin minulla oli vastikään ratsuksi ostettu hevonen, jolla ei kuitenkaan voinut ratsastaa,
sillä se ei todellakaan ollut kykeneväinen kantamaan edes itseään oikein,
saatika ratsastajaa. Pian siltä löydettiinkin nivelrikko, mikä oli
aikamoinen yllätys, sillä vaikka jotain epäilin jalassa olevan, oli eläinlääkäri muutama kuukausi aikaisemmin jalan ultrattuaan todennut, ettei siellä
mitään ole. Nivelrikko toi kuitenkin selityksen sille, miksi hevonen on niin
toispuoleinen, ja kauttaaltaan totaalisesti jumissa. Onni onnettomuudessa oli se, että
nivelrikko ei ollut nivelraossa, vaan uudisluumuodostusta sääriluun takapinnalla, mutta enpä tiedä olisinko
siltikään uskonut, että Bella on edelleen hengissä vuoden kuluttua.
Oli yllättävän helppoa luopua ajatuksesta, että Bellalla
ratsastettaisiin enää koskaan normaalisti – tai ollenkaan. Nivelrikkotuomion aikoihin
olimme juuri alkaneet käydä tavanomaisten ratsastustuntien sijaan tunneilla,
joissa asioita tehtiinkin maasta, eikä selästä, ja maastakäsittelyn tiellä siis
jatkoimme ja jatkamme yhä tämän aloituksen lausahduksen sanoneen opettajan kanssa. Aloitimme Bellan kanssa oikeastaan ihan nollasta; taivutuksista,
pysähdyksistä, omien jalkojen löytämisestä ja niillä seisomisesta, itsensä
kantamisesta... Pitkäjänteinen työskentely ei todellakaan ole vahvuuksiani, joten
alkuun tuntui siltä, ettemme etene mihinkään, mutta näin vuoden jälkeen on hyvä
pysähtyä muistelemaan mikä oli lähtökohta. Bella taipuu paremmin, se pystyy
hetkittäin kokoamaan itsensä, kulkemaan oikein päin koko ajan pidempiä ja
pidempiä pätkiä, ja se tuntee
kehonsa paremmin, jonka ansiosta pysyy paljon paremmin tasapainossa. Ravissa on
edelleen tekemistä, mutta on sekin huomattavasti parempi kuin vuosi sitten. Ja
juuri muutama päivä sitten se teki oikein hienoja laukkapätkiä irtona, ja
pystyy laukkaamaan nykyään myös liinan päässä ilman, että se näyttää siltä kuin
kaatuisi hetkenä minä hyvänsä.
Bellalla on käynyt vuoden verran säännöllisesti myös osteopaatti/eläinfysioterapeutti,
jonka käsittelystä on niin ikään ollut valtavasti hyötyä. Myös hän on ollut
vaikuttunut Bellan muutoksesta, esimerkiksi viimeisimmällä hoitokerralla hän sai
ensimmäistä kertaa Bellan selästä reaktioita eri suuntiin, jopa
samanaikaisesti, kun aiemmin Bellan selkä on liikkunut vain yhtenä jähmeänä
tankona. Bella on myös ollut kerta kerralta enemmän vastaanottavaisempi
hoidolle, ja tähän on taas varmasti vaikuttanut merkittävästi pihattotallilla
Bellaa hoitanut O.T.E.-hieroja, joka keskittyy hoidoissaan lihaskalvojen
käsittelyyn. Onhan siinä hevosessa edelleen toki työstämistä ja runsaasti
ongelmakohtia, mutta enää se ei ole niin kokonaisvaltaisesti jumissa, ja jumiset
kohdatkin vastaavat hoitoihin paljon aiempaa paremmin. Osteopaatin mielestä
olemme nyt tulleet pakkasen puolelta aika lähelle nollapistettä, ja hänen
mielestään olisi hyvä, jos alkaisin pikkuhiljaa taas ratsastaa Bellalla. 1-2 kertaa viikossa tapahtuva kevyt ratsastus tekisi hyvää, koska se vahvistaisi Bellan lihaksia ja kudoksia, ja sitä
myötä olisi hyväksi myös nivelrikkojalalle. Ratsastus ihan totta puhuen hieman kauhistuttaa itseäni, koska tiedän kuinka herkkä Bella nyt on ”uudessa” kropassaan, enkä missään tapauksessa halua aiheuttaa takapakkia huonolla ratsastamisella tai istunnalla. Enhän ole itsekään ratsastanut aikoihin! Mutta kuten maastakäsittelytreenit vuosi sitten, myös nämä ratsastustreenit aloitetaan kummankin osalta ihan alusta, vähän kerrallaan, opettajan ohjauksessa.
Vuosi kuntoutusta on siis takana, edistystä on tapahtunut
enemmän kuin koskaan uskalsin toivoa, ja jotenkin vasta ihan viime aikoina olen
itsekin pysähtynyt huomaamaan mihin olemme päässeet. Taidanpa olla jopa pikkuisen
ylpeä saavutuksistamme. Maastakäsittelyharjoitukset ja lihashuolto ovat olleet suuri osa Bellan kuntoutusta, mutta vähintään yhtä suuren painoarvon laittaisin myös pihattoon muutolle. Se on tehnyt Bellalle hyvää paitsi fyysisesti myös henkisesti, ja uskon täysin, että karsinatallissa tällainen muutos ei olisi ollut mahdollinen. Kuntoutusmatkamme on silti vasta alussa, paljon on vielä
tekemistä, ja suuri peikko nimeltä nivelrikko varjostaa matkaamme jatkuvasti. Vuoden
aikana tilanne ei ole siltä osin pahentunut, ja vaikka itse nivelrikko ei
paranekaan, on niin paljon muuta tapahtunut olosuhteissa ja Bellan kropassa,
että kokonaistilanne on huomattavasti parempi kuin vuosi sitten. Sitä ei kuitenkaan
voi tietää, milloin rikko alkaa vaivata Bellan elämää, ja on aika viheltää peli
poikki. Siihen asti jatkamme kuitenkin kuten tähänkin asti; maastakäsittelyä ja
lihashuoltoa, monipuolista jatkuvaa liikkumista pihatossa, ja hui kauhistus, jatkossa myös pikkuisen ratsastusta!
