Pohdintaa pelkoehdollistumisesta ja pelkoärsykkeistä

Edellisessä postauksessani pohdin sitä, että hevoselle menneisiin tapahtumiin ja kokemuksiin reagoiminen on varmasti melko alitajuntaista, eivätkä ne muistele menneitä samalla tavoin kuin me ihmiset. Itse juuri hiljattain sen sijaan sain pienen ”maistiaisen” siitä, miltä hevosesta tällainen alitajuntainen reagointi saattaa tuntua. Minulla on ollut 20 vuotta papukaijapari, ja toisinaan papukaijat saattavat säikähtää jotain ulkoa kuuluvaa tai näkyvää ääntä tai varjoa. Öiseen aikaan säikähdyksestä saattaa seurata pelästynyttä säntäilyä pimeässä, joka taas vuorostaan pahimmassa tapauksessa saattaa johtaa siihen, että lintu törmää johonkin. Muutaman kerran tästä on seurannut katkennut siipisulka, ei onneksi kuitenkaan mitään sen vakavampaa. Joka kerta, kun kuulen siipien räpistelyä auringonlaskun jälkeen, nousee kuitenkin pelko, että linnuille sattuu jotain pahempaa. Eilen myöhään illalla kuulin tämän äänen, ja minut valtasi oikeastaan pelkkä tunne ”jotain pahaa tapahtuu kohta”. Sitten vasta seurasi ajatusketju: niin, papukaijani ovat tosiaan olleet mullan alla nyt yli vuoden, ja kissahan se siellä teroittaa kynsiään raapimapuuhun (yllättävän samanlainen ääni). Ensisäikähdyksen jälkeen siis muistin, että papukaijoja ei enää ole, ääni ei voi kuulua sieltä - minä osaan järkeillä, mutta hevonen ei osaa. Yhtä lailla joku ääni tai tilanne saattaa hevosella laukaista tunteen, että jotain pahaa tapahtuu, eikä se pääse siitä tunteesta eroon yhtään niin nopeasti kuin ihminen.

Hevos- ja eläinmaailmassa puhutaan pelkoehdollistumisesta ja pelkoärsykkeistä tai triggereistä, kun puhutaan tällaisista ns. opituista pelkotiloista, jotka jokin tilanne laukaisee. Pelko tehostaa aina oppimista, joten jos hevonen oppii, että jostain tilanteesta seuraa jotain epämieluisaa, on oppiminen vieläkin voimakkaampaa. Jo yksi pelkoa tai kipua aiheuttava kokemus saattaa aiheuttaa pysyvää oppimista, josta poisoppiminen on vaikeaa ja hidasta. Eikä triggeri välttämättä edes liity varsinaisesti kipuun tai pelkoon, vaan se voi olla joku täysin ulkopuolinen ärsyke, joka vain on sattunut olemaan läsnä joskus, kun hevonen on kokenut kipua tai pelkoa. Minulla, edes jonkinlaiseen järkeilyyn kykenevällä eläimellä, on vielä vuoden jälkeenkin tiukassa muutamia papukaijoihin liittyviä triggereitä (esimerkiksi jos televisiossa alkaa soida puhelin, painan automaattisesti mutea, koska toinen papukaijoistani aloitti aina puhelimen pirinästä järkyttävän huutamisen). Koska hevonen on saaliseläin, ja luonnossa sille pelkoärsykkeisiin reagoiminen on elintärkeää, on triggereistä poiskouluttaminen ja siedättäminen vieläkin haastavampi prosessi. Yhdestä ainoasta kokemuksesta muodostunut pelkoärsyke saattaa vaatia useita kymmeniä, ellei satoja toistoja, että siihen reagointi vaimenee, eikä ehdollistuminen välttämättä poistu kokonaan koskaan.

Toisinaan me hevosten kanssa tekemisissä olevat ihmiset saatamme ihmetellä kaviokkaidemme käyttäytymistä; mitä ihmettä se nyt taas pelästyi, eihän täällä ole mitään! Ehkä hevonen haistoi tai näki jotain, joka vuosikausia sitten, ehkä jo ennen meidän teidemme kohtaamista, oli läsnä, kun se on joutunut johonkin epämieluisaan tilanteeseen. Kuten viime postauksessa mainitsin, Bella on melko vahvasti ehdollistunut siihen, että satuloimisesta seuraa jotain ikävää. Jotta jatkossa se alkaisi luottaa siihen, että satuloimisesta seuraakin ihan kivoja juttuja, kuten maastoilua, se on pikkuhiljaa vastaehdollistettava satulan tuomiin negatiivisiin kokemuksiin. Oikeastaan vasta nyt aiheeseen vähän enemmän perehdyttyäni ymmärrän, kuinka pienestä minun on aloitettava, ja kuinka paljon toistoja se vaatii.

Jos aihe kiinnostaa enemmän suosittelen tutustumaan seuraaviin:

Anna Kilpeläisen teksti hevosen peloista.

Jan Wikgrenin teksti eläinten pelkoehdollistumisesta.

Hevonen elää hetkessä

Olen nyt hetken aikaa seuraillut Bellan elämää pihatossa, ja ilokseni huomannut sen suuresti nauttivan paitsi laumassa olosta, myös siitä, ettei sen tarvitse enää elää karsinapainotteista elämää. Väistämättäkin sitä tulee miettineeksi, että olisiko se alunalkaenkin pitänyt tuoda pihattoon - miksi pidin sitä karsinassa vielä yhdeksän pitkää kuukautta? Ihan hölmöä pohdintaa, tietenkin. Ensinnäkin heinäkuu on huomattavasti parempi vuodenaika muuttaa pihattoon kuin lokakuu, ja toiseksikin meidän ensimmäinen talli oli paitsi suuri muutos ratsastuskouluelämästä jo sekin, myös aivan mahtava paikka aloitella hevosenomistamista. Enkä sitä paitsi tiennyt Bellan jalkaongelmista silloin vielä mitään, ja sehän meillä oli pääsyy pihattoon muuttamiseen (tosin taidan kyllä olla nykyään aika vahvasti sitä mieltä, että ei se ¾ päivästä karsinassa eläminen kyllä ole hevosenelämää terveellekään yksilölle). Ja faktahan on se, että eihän se hevonen menneitä murehdi tai märehdi. Ei Bella mieti miksi sitä ei tuotu pihattoon aikaisemmin, sille tärkeintä on nykyhetki; se että asiat ovat hyvin juuri nyt. Totta kai menneisyys vaikuttaa hevostenkin elämään, ne kyllä kantavat mukanaan niin hyviä kuin huonojakin muistoja. Luulisin tämän kuitenkin olevan ennemminkin alitajuntaista reagointia, kuin varsinaista menneiden muistelua. Esimerkiksi Bellasta huomaa hyvin, että satulan sen lähelle tuominen saa sen erittäin jännittyneeksi, mikä varmasti johtuu siitä, että ratsastaminen lienee ollut sille jo pitkään melko epämieluisaa.

Koska hevonen elää hetkessä, ei se myöskään osaa ajatella, että ”Onpa mahtavaa, kun nyt vihdoinkin saan asua täällä laumassa 24/7!” Ihan suoraan voin myöntää, että olisihan se melko mahtavaa, jos Bella ajattelisi, että minä olen nyt sen ratsastuskoulusta ”pelastanut” ja antanut sille paremman elämän. Mutta eihän se hevonen niin ajattele. Minä taidan merkitä Bellan silmissä enintään muutosta ylipäätään, ja se voi ennemminkin alitajuntaisesti pelätä, että vien sen taas uudestaan muualle. Ei näy kiitollisuus tammani silmissä. Nyt istun tietokoneen ääressä kotona, ja Bella on uuden laumansa seurassa. Ehkä laiduntamassa, ehkä iltanokosilla, tai kenties rapsuttelemassa kaverin kanssa, jos ruunista vaikka olisi jo löytynyt joku mukava kiehnäyskaveri. Joka tapauksessa uskallan uskoa, että sillä on juuri nyt, tällä nimenomaisella hetkellä, kaikki aika hyvin. Ja se on tärkeintä. Eipä tekisi meille ihmisillekään pahaa elää vähän enemmän hetkessä. 

Pyöröaitaus- ja lastaustreenejä

Maanantain ja tiistain ohjelmaan kuului treenailua pyöröaitauksessa Bellan kanssa, ja lastausharjoituksia Jofin kanssa. Uuden tallin iso ("ja pehmeähiekkainen", lisää Bella) pyöröaitaus on saanut minut innostumaan treenailusta myös irtona, mutta siinä aiemmin paljon enemmän hommia tehnyt Linda tuli nyt ensimmäisillä kerroilla kokeilemaan, mitä Bella mahtaa ajatuksesta tuumata. Kävimme jo viime viikolla yhden kerran kääntymässä pyöröaitauksessa, ja silloin Bella oli aika riehakkaalla tuulella, ja aluksi vähän vastahakoinen noudattamaan ihmisen pyyntöjä. Silloin etenemispyynnöt saivat aikaan spurtteja, ja kääntymispyynnöt kärttyisiä pukkeja, ennen kuin Bella suostui yhteistyöhön. Tällä kertaa Bella oli huomattavasti levollisemmalla tuulella, ja treenit sujuivat todella hyvin. Valitettavasti kamera oli jäänyt vahingossa päälle yöksi, ja kuluttanut akun loppuun, joten otin vain muutaman kuvan kännykällä.

Sekä maanantaina että tiistaina harjoittelimme Jofin kanssa traileriin lastautumista, sillä viikon päästä Jofin olisi tarkoitus muuttaa samalle tallille Bellan kanssa. Jofi on kyllä matkustanut jonkun verran, ja aiemmin ilman sen suurempia ongelmia, mutta valitettavasti viime aikaiset kuljetuskerrat ovat suuntautuneet klinikalle (ruunaus ja puikkoluun murtuminen), ja Jofi on alkanut hieman jännittää koppiin menemistä. Syksyllä meillä meni pitkälle toista tuntia saada se Viikissä traileriin, ja nyt kesällä olemmekin muutamia kertoja pitäneet lastausharjoituksia. Pointtina on se, että traileriin meno ei aina tarkoita jonnekin ikävään paikkaan joutumista; joskus trailerissa voi vain syödä herkkuja, eikä matkusteta yhtään minnekään. Treenien tuloksena Jofi menee jo vapaana yhden hevosen traileriin, mutta tällä kertaa harjoittelimme kahden hevosen trailerilla, jossa tilaa on vähän ahtaammin. Aluksi ahdas kopinpuolikas aiheutti pientä jännittymistä, mutta kyllä sinne pellavapuuron perässä lopulta oli ahneen ponin kuitenkin kiivettävä.

Teimme useita toistoja, ja nyt Jofi osaa myös todella hienosti peruuttaa ulos kopista, mikä oli sille aiemmin vaikeaa, ja se saattoi jäädä koppiin jumittamaan. Emme vielä laittaneet takapuomia tai ovea kiinni, sillä jos Jofi olisi nyt saanut niistä paniikin, olisi lastaus ensi viikolla varmasti vaikeaa. Uudella tallilla on sitten tarkoitus jatkaa treenejä. 

Kun varsinaiset treenit olivat ohitse, sai Jofi olla vapaana kentällä, ja kova oli hinku kivuta vielä traileriin etsimään hiukopalaa.

Bellan lauantainen hammaslääkäri sujui hyvin, muutama hammaspiikki piti raspata pois, mutta muuten suu oli hyvässä kunnossa. Viime päivinä se on myös antanut laitumelta taas heti kiinni; ehkä se alkaa luottaa siihen, etten aio viedä sitä uudesta paratiisista kokonaan pois. Bella vaikuttaa muutenkin tyytyväiseltä, eikä tunnu ottaneen muutosta ja elämänmuutoksesta kovinkaan suurta stressiä. Ainakaan mitään sellaisia merkkejä ei ole toistaiseksi näkynyt päälle päin. Kun päästän sen takaisin pihattoon, se ravaa hirnuen laitumelle uusien poikaystäviensä luokse - on ihanaa nähdä, kuinka tärkeä laumasta on sille näin lyhyessä ajassa jo tullut.

"Tuplatalli"

Nyt kun Bella ja ystäväni hevonen Jofi ovat vielä toistaiseksi eri talleilla, päiväohjelmaani toisinaan kuuluu kahdella tallilla käyminen. Joinain päivinä käymme yhdessä hoitamassa Jofin ja Bellan, ja joinain päivinä, jos toinen ei pääse ollenkaan tallille, toinen hoitaa molemmat hevoset. Tänään toinen Linda oli mökkeilemässä, ja kävin ensin Jofin luona, ja sen jälkeen hoitamassa oman tammuskani.

Jofin kanssa tehtiin kapsonissa maasta käsin taivutuksia, ja ensin Jofin suhtautuminen töiden tekemiseen oli tätä luokkaa:

Kyllä sieltä sitten ihan mukaviakin pätkiä saatiin aikaiseksi, kun hoitotäti malttoi laittaa kameran pois ja keskittyä itsekin olennaiseen.

Bella oli uuden laumansa kanssa laiduntamassa kun tulin, kovin oli rauhallisen oloista, vaikka Bella on ollut laumassa vasta pari päivää. Tähän asti minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia saada sitä kiinni laitumelta, mutta tänään neiti olikin sitä mieltä, että ihan ei huvittaisi. "Minulla on nyt lauma, laidun ja vapaus, en tarvitse sinua enää". No, sehän kertoo vain siitä, että Bella tuntuu viihtyvän, ja se on pääasia, vaikka minä jäisinkin prioriteettilistan kärjestä ainakin hetkellisesti. En tehnyt Bellan kanssa muuta, kun ruokin, harjailin ja hoidin vähän sen selkälihaksia ja selkärankaa. Bella palasi tyytyväisenä hirnuen takaisin pihattoon, ja kävi (ihan ilman kiljumisia) nuuskuttelemassa ruunien kanssa tervehdykseksi. Huomenna tallille saapuu hampaisiin erikoistunut eläinlääkäri raspaamaan halukkaiden hevosten hampaat, ja lisäsin Bellankin listalle. Toivottavasti suusta ei löydy mitään sen erikoisempaa.

Bella pääsi pihattolaumaan!

Tänään viimein koitti se päivä, kun Bella pääsi uuteen laumaansa. Tällä hetkellä laumaan kuuluu Bellan lisäksi vain kolme ruunaa, sillä lauman muut tammat ovat juuri varsoneet, ja ovat varsoineen toisessa pihatossa. En valitettavasti päässyt paikalle heti aamulla, kun Bella siirrettiin, mutta ajoin paikalle muutaman tunnin päästä, ja silloin tilanne näytti jo varsin rauhalliselta. Kaksi ruunaa olivat päivänokosilla makuuhallin kulmilla, ja kolmannen ruunan ja Bellan löysin laitumen puolelta syömästä.

Tallityöntekijä kertoi, että Bella oli kyllä liian tungetteleville pojille näyttänyt vähän etukavioita, mutta sellainen kuuluu asiaan. Tilanne oli kuitenkin nyt tosiaan varsin seesteinen, mutta kun toinen ruuna ilmestyi hetken päästä laitumelle, alkoi tapahtua. Tämä ylläolevassa kuvassa oleva hallakko ruuna oli ilmeisesti päättänyt, että Bella on hänen tammansa, eikä päästänyt toista ruunaa lähellekään. Bellan mielestä moinen omiminen ei käynyt päinsä, ja pukkia lenteli suuntaan jos toiseenkin. Kaikki potkut oli kyllä selkeästi tarkoitettu vain mielen osoittamiseen, osumat eivät olleet lähelläkään.

Tässä vaiheessa lähdin hakemaan kameraa autosta, ja kun kävelin takaisin laidunosion suuntaan, minua vastaan ryntäsi laitumelta palaava kolmikko. Hallakko ilmeisesti yritti saada Bellaa alistumaan tammakseen ajamalla sitä takaa, ja sama "paimentaminen" jatkui vielä hetken aikaa pihalla. Bella tosin ei taida ihan niin helposti alistuakaan, vaan pisti välillä kampoihin moiselle orimaiselle pomottelulle. Siellä sitten nämä kaksi sankaria juoksivat edes takaisin pitkin pihattoa.

Toinen lauman ruunista katseli menoa kauempaa, hallakon mielestä sillä ei ollut mitään asiaa Bellan lähelle tai päinvastoin. Kolmas ruuna taisi olla otettu talliin hoidettavaksi, koska sitä ei näkynyt ollenkaan. Bella tuntui suhtautuvan hallakon ruunan ohjailuun vähän vaihtelevasti. Välillä se meni sinne minne hallakko sitä paimensi, välillä kiukkuili sille, välillä taas otti kunnon spurtteja kauemmas. Sitten koko kolmikko Bella etunenässä laukkasi vinhaa vauhtia taas laitumen puolelle, ja kävivät pitämässä lyhyen torikokouksen viereisen pihaton asukkien kanssa.

Myöhemmin iltapäivällä näin kaikkien neljän laiduntavan taas yhdessä rauhallisissa tunnelmissa, joten eiköhän tuo tilanne tuosta pikku hiljaa asetu. Saapa vaan nähdä kumpi antaa periksi ensin; Bella vai tuo hallakko ruuna. Tulee kyllä kaikenkaikkiaan olemaan todella mielenkiintoista päästä seuraamaan hevosten laumakäyttäytymistä, koska sitä en aiemmin ole hirveän paljoa päässyt tarkkailemaan. Huomaa kyllä, että suuri osa hevosten toisilleen näyttämistä eleistä ei vielä ihan aukene minulle, ja kaikki ylläkirjoitettukin on vain arvailua siitä mitä mahtaa olla meneillään.

Muutto 10.7.2017

Silloin kun minä vielä elelin huoletonta ratsastuskoulutädin elämää, vailla aikomustakaan hankkia omaa hevosta, oli hevoskohtalo puuttunut jo parhaan ystäväni ja kaimani Lindan elämään. Kun junnuina hoidimme hevosia (itseasiassa tämän juuri saman ratsastuskoulun hevosia, josta Bellankin ostin), Lindalla oli hoitohevosenaan arabitamma nimeltä Donna, ja jo silloin Linda sanoi, että joskus hän vielä hommaa itselleen oman arabin. No sattuipa sitten niin, että vuosien jälkeen pieni rescue-tapaus, arabiorivarsa Jofi, ilmestyi Lindan elämään, ja eipä aikaakaan, kun Jofista tuli Lindan oma.

Alkuajat Jofi eleli pihatossa, mutta olosuhteiden pakosta muutti myöhemmin karsinatalliin. Takaraivossa Lindalla on kuitenkin kaikki nämä vuodet kolkutellut ajatus siitä, että pihattoelämä olisi supersosiaaliselle ja energiselle Jofille paras vaihtoehto. Bellan ostamisen jälkeen mietimme monet kerrat, kuinka kätevää olisi, että hevosemme olisivat samalla tallilla, mutta valitettavasti Jofin tallille ei saanut tuoda tammoja. Lindalla oli kuitenkin eräs tietty pihattotalli mielessä, ja oli jo pidempään kypsytellyt mielessään siirtävänsä Jofin sinne ainakin väliaikaisesti ratsutukseen. Minä itse en koskaan ajatellut Bellalle pihattoa, onhan se elänyt ainakin koko Suomessa olo aikansa karsinatallissa, mutta nivelongelmien myötä minun oli kuitenkin pakko alkaa miettiä erilaisia vaihtoehtoja. Niin täydellinen kuin ensimmäinen tallimme Siuntiossa olikin, puolipäivätarhaus yksin ei kertakaikkiaan ollut paras vaihtoehto Bellalle. Koska jalan takia en pysty liikuttamaan sitä täysipainoisesti, se keräsi aivan liikaa energiaa seistessään suurimman osan ajasta karsinassa, ja kuten eläinlääkärikin totesi, pieni omaehtoinen liikkuminen vuorokauden ympäri olisi Bellan nivelille paras ratkaisu. Niinpä kesäkuussa 2017 lähdimme Lindan kanssa yhdessä tutustumaan Bellan ja Jofin tulevaan yhteiseen pihattotalliin, ja sovimme, että Bella muuttaa sinne jo heinäkuussa, ja Jofi viimeistään elokuun alussa.

Maanantaina 10. heinäkuuta me sitten lähdimme Bellan kanssa kohti uusia seikkailuja. Matka ei ollut pitkä, ja Bella lastautuu erittäin hyvin, joten kuljetuksen osalta kaikki sujui oikein hyvin. Bella pääsi ensin omaan "pihattoyksiöönsä", jossa sillä on oma karsina, mutta karsinasta jatkuvasti vapaa kulku pieneen omaan tarhaan. Siellä Bella on nyt saanut viikon verran tutustua uuteen ympäristöön, uusiin hajuihin, ja seurailla uusien tallikavereiden touhuja.

Aluksi Bella selvästi haki turvaa karsinasta, ja suorastaan juoksi sinne välillä pitämään tuumaustaukoja. Muutaman päivän päästä se kuitenkin oli jo ottanut koko uuden alueensa haltuun, ja kuljeskeli tarhankin puolella kuin kotonaan. Ainoa asia, mistä Bella tuntuu olevan raivoissaan, on sen uuden tallin tapa tarjoilla heinät pienisilmäisestä heinäverkosta. Se on aivan mahdottoman hyvä ratkaisu Bellan ruuansulatuksen kannalta, sillä se erittäin ahneena hevosena syö heinänsä aivan tolkuttomalla vauhdilla, mutta Bellan mielestä tämä on kuitenkin järjetöntä hevosparan kiusaamista. Nyt heinät kuitenkin kestävät pidempään, mikä on vatsalle aina parempi. Aivot myös ehtivät rekisteröidä vatsaan saapuneen ruokaerän ajoissa, ja olen ensimmäisiä kertoja ikinä nähnyt sen tekevän heinien syömisen lomassa jotain muutakin. Esimerkiksi tulevan tervehtimään meikäläistä! Aikaisemmin sen päätä ei nostanut heinäkasasta mikään, ennen kuin viimeinenkin korsi oli syöty.

Uudella tallilla olemme käyneet tutustumassa paikkoihin: kenttään, maneesiin, pyörötarhaan ja Bellan ehdottomaan lemppariin, nurmikenttään. Se ei pääse nyt yksiössä eläessään laitumelle, joten olen päivittäin syötellyt sitä laitumien vieressä olevalla nurmikentällä, ja jouduttiin jo hieman keskustelemaan siitä minkälaisella tahdilla sinne nurmikentälle oikein kävellään. Muuten Bella tuntuu olevan aika lungisti muuton jäljiltä. Toki uudet paikat välillä vähän jänskättävät, mutta kaiken kaikkiaan muutto on sujunut hyvin, ja mikä tärkeintä, neiti näyttää todella tyytyväiseltä.

Nyt sitten toivottavasti lähipäivinä Bella pääsee siirtymään uuteen laumaansa, ja sekös omistajaa jännittää, että miten se sujuu. Bella on ratsastuskoulussa tarhannut sekä ruunien että tammojen kanssa, ja laiduntanut pienessä laumassa, joten uskoisin sen sosiaalisten taitojen olevan varsin hyvät. Mutta koskaanhan ei voi tietää mitä tapahtuu, kun laumaan tulee uusia jäseniä. Toivottavasti kaikki menee hyvin!

Kun kaikki ei mene niin kuin toivoisi...

Ennen Bellan ostamista meillä oli ollut ratsastustunneilla melkein vuoden verran nousujohteinen kausi. Bella alkoi hakeutua tuntumalle, ensin muutama askel kerrallaan, sitten yhä pidempiä pätkiä. Uskalsin jopa hypätä sillä, vaikka aiemmin se oli kiitänyt esteillä sellaista vauhtia, että tällaista tätiratsastajaa moinen sinkoileminen pelotti. Tuntui, että se alkaisi vihdoin löytää tasapainoaan. Muutettuamme Siuntioon nousukausi jatkui vielä hetken aikaa. Eihän se mikään hieno kouluratsu ollut, kaukana siitä, mutta muutaman vuoden takaiseen nähden muutos oli huima. Vanhalta tallilta kävi eräs tyttö ratsastamassa sillä, ja totesi ettei uskoisi samaksi hevoseksi.

Joulun tietämillä ongelmat alkoivat. Bella alkoi tehdä stoppeja, kun yritin saada sitä ravaamaan. Aikaisemminhan ratsastukoulussa sen ratkaisu kaikkeen oli lähinnä kiitää eteenpäin tuhatta ja sataa. Uskoisin, että nyt se vain oli löytänyt uusia kanavia yrittää kertoa, että jotain on vialla. Emme saaneet Bellan vanhaa satulaa mukaan, ja käytössä oli uusi, satulansovittajalta ostettu satula, joka tuntui kuitenkin olevan Bellalle hieman liian kapea. Bellalla on äärettömän haastava selkä satulan etsinnän kannalta; lihakseton, lapakuoppainen, korkeasäkäinen. Laitoin aluksi ongelmat uuden satulan piikkiin, sillä lampaankarvasatulalla se tuntui kulkevan melko mukavasti, samoin juoksuttaessa. 

Bellalla oli jo ratsastuskouluaikoina runsasta turvottelua vasemmassa takajalassa, mutta nyt turvottelu oli hieman vähentynyt, eikä se koskaan ontunut, ei edes ratsastuskouluaikoinaan. Marraskuussa raspauksen yhteydessä jalka varmuuden vuoksi ultrattiin, eikä sieltä löytynyt mitään. Joulun jälkeen stoppailu alkoi myös lampaankarvasatulan kanssa, ja pian sen jälkeen Bella alkoi myös tahdittaa, jolloin tilasin sille taivutuskokeen ja jalat myös kuvattiin. Kävi ilmi, että turvottelevassa takasessa on kuin onkin muutoksia, eikä edes mitään pieniä. Vuohisnivelestä löytyi nivelrikkoa, ja lieviä muutoksia myös kintereestä. On aivan käsittämätöntä, että Bella on pystynyt tekemään töitä ratsastuskoulussa ontumatta, ja nytkin se liikkui muutoksiin nähden hyvin. Samoihin aikoihin meidän luona alkoi käydä myös osteopaatti/hevosfysioterapeutti, joka totesi koko hevosen olevan kauttaaltaan aivan jumissa. Ilmeisesti Bella oli ratsastuskoulussa oppinut löytämään kompensoivat liikeradat, niin että nivelrikkoinen jalka ei kipuillut, mutta muualta koko hevonen menikin sitten täysin jumiin. Erityisesti oikean lavan alue oli kipeä ja tukossa. Ei ihmekään, että koko hevosen tasapaino oli hukassa. Selvisi myös, että jossain elämänsä vaiheessa Bellalla on ollut samassa takajalassa hankosidevamma, joka ei ole parantunut ihan kaikkein parhaimmalla tavalla, ja nivelrikko johtuu mitä luultavimmin siitä.

Bellan nivelet piikitettiin kortisonilla, ja vielä uudelleen kuukauden päästä, silloin myös hyaluronihapolla. Tammikuun lopusta toukokuun alkuun asti en ratsastanut Bellalla ollenkaan. Liikutin sen kuitenkin joka ikinen päivä, vähintään 40 min. Kävimme kävelylenkeillä, kurjimpina säinä tarvoimme maneesissa. Pikkuhiljaa otimme ravin mukaan, ja juoksimme maneesissa ja pelloilla. Opettelimme ohjaajan avulla tekemään hommia maastakäsin kapsonissa, ja kokeilimme myös ohjasajoa. Opin aivan valtavasti asioita, joita en ikimaailmassa olisi ratsastuskoulussa oppinut, ja tuskinpa olisin oppinut silloinkaan, jos Bella olisi ollut kunnossa, ja olisin pääsääntöisesti ratsastanut sillä. Uskon myös, että suhteeni Bellaan muodostui aivan eri tavalla, kun vietin kaiken aikani sen kanssa maasta, enkä selästä käsin. 

Toukokuun alussa kuntoutuminen oli edennyt hyvin, Bella kulki hyvin, eikä tahdittanut. Uskalsin alkaa taas pikkuhiljaa ratsastaa. Melko pian sen jälkeen alkoikin alamäki, tahditus palasi, ja satulan kanssa karsinaan saapuminen sai tamman näyttämään kohtuullisen happamalta. Varasin ajan klinikalle Vermoon, halusin vielä yhden asiantuntijan mielipiteen ennen lopullisia päätöksiä. Vermossa eläinlääkäri ei kuitenkaan ollut vielä valmis luovuttamaan, vaan määräsi Cartophen-kuurin pistettäväksi lihakseen neljästi viikon välein, ja suositteli, että Bellalle olisi hyvä, mitä enemmän se liikkuisi omaehtoisesti vuorokauden aikana. Tällöin syntyi päätös pihattoon muutosta.

Arvoitukseksi jää, miksi Bella alkoi reagoimaan nivelrikkoon juuri nyt. Yksi mahdollinen syy on se, että se liikkui säännöllisemmin ratsastuskoulussa, ja nivelrikolle liike on lääke. Bella ei kuitenkaan juossut ratsastuskoulussa kuin tunnin päivässä, viitenä päivänä viikossa, eikä se myöskään reagoinut kesätaukojen jälkeen, ja liikutinhan minäkin sitä päivittäin. Toinen mahdollinen syy on se, että kun sitä alettiin hoitaa muualta kropasta, jumit alkoivat aueta, liikeradat suoristua, ja oireet jalassa tulivat esille. Bellan elämässä tapahtui samaan aikaan valtavasti muutoksia; tallin vaihdos, pohjien muutos, kengittäjän vaihto, ratsastajien määrä tippui yhteen... on mahdotonta sanoa oliko joillakin näistä vaikutusta, vai ei. Oliko sen vauhdikas kiitäminen ratsastuskoulussa vain toisenlainen tapa reagoida kipuihin, ja samat ongelmat olleet piilevinä jo kauan? Näitä kysymyksiä pyörittelin päässäni koko kevään, mutta enhän minä niihin mitään vastauksia tule koskaan saamaan. Nyt olen hyväksynyt sen, että tilanne on mikä on, katsomme yhdessä vielä tämän pihatto-kortin, ja toivon, että Bella saisi olla luonani vielä hetken aikaa, kunhan se vain pysyy kivuttomana. 

Taustaa: Sitten, kun Bellasta tuli minun hevoseni

Iltamyöhäisen ostotarjoukseni ja sen hyväksymisen jälkeen kävin seuraavana päivänä tekemässä kauppakirjat Bellasta. Sitten alkoikin kuumeinen tallipaikan metsästys. Loputkin ratsastuskoulun hevosista oli nyt myyty, ja lähdössä neljän päivän päästä uusiin koteihinsa. En halunnut, että Bella jää yksin isoon talliin, joten tallipaikka oli löydettävä. Minulla ei ollut mitään tietoa pääkaupunkiseudun tallipaikoista, mutta netti-ilmoitusten ja kavereiden kavereiden kautta sain tietooni muutamia vapaita paikkoja, joita kiersimme ystäväni kanssa katsomassa. Siuntiosta löytyi sitten The One. Paikka, jossa feng shuit vaan oli kohdallaan (vaikka mitään en sellaisista ymmärräkään). Heti tallin pihalle ajaessamme se tuntui oikealta paikalta. Bella muuttikin tälle tallille muutaman päivän päästä, ja uusi yhteinen elämämme alkoi.

Fiilis, jonka tallista olin ensikäynnillä saanut, piti paikkansa. Talli oli tilava ja viihtyisä, Bella rrrrakasti sen karsinaa, jossa pään sai oven yli, ja se pystyi seurailemaan tallin tapahtumia. Sen lisäksi sillä oli oma ikkuna. Mikä muutos sen melko umpinaiseen karsinaan ratsastuskoulussa. Tallin ympäristö peltojen ja järvien välissä oli henkeä salpaavan kaunis. Ensimmäisellä kerralla, kun hain Bellan tarhasta, ylitseni lensi joutsenparvi kohti kauempana siintävää järveä. Tuntui kun olisin tullut paratiisiin. Ja oli kuitenkin lokakuu.

Maisemien lisäksi en muutenkaan voisi kuvitella parempaa paikkaa ensihevosen omistajalle. Itse olin aivan hukassa; yhtäkkiä minun pitäisi tietää kaikki Bellaa koskevat asiat. Minun! Mitä se syö, mitä sille puetaan päälle, milloin se pitää kengittää… yhtäkkiä minulla oli suuri vastuu. Onneksi uuden tallimme porukka oli mitä mahtavinta. Sain apua aina kun sitä tarvitsin, tietämättömyyttäni ei kyseenalaistettu, ja uskalsin esittää ne tyhmimmätkin kysymykset. Iltaisin istuin läppäri sylissä ja surffailin hevossivustoilla. Vaikka tieto lisää tuskaakin, niin jo ensimmäisten kuukausien aikana opin niin paljon uutta hevosista, että saman verran en ollut oppinut varmaan koko aiemman elämäni aikana.

Suurin muutos näkyi kuitenkin Bellassa. Vasta jälkikäteen tajusinkin kuinka sulkeutunut se ratsastuskoulussa oli ollut. Suorastaan apaattinen. Nyt sen silmiin alkoi syttyä aivan uudenlainen katse, ja ne täykkäripuoletkin nousivat esille. Kevättalvella olin sen kanssa suorastaan pulassa, kun neiti pisti oikein kunnolla riekkuen. Muutkin tallilaiset toistuvasti tulivat sanomaan, miten paljon Bella on muuttunut, ja miten iloisemman ja eläväisemmän oloinen se on nykyään.

Miksi sitten muutimme pois tältä tallilta, ja vielä keskellä kesää, kun paikka oli upeimmillaan? Valitettavasti kaikki ei mennyt niin kuin Strömsössä, ja siitä kerron lisää seuraavassa blogitekstissä.

Taustaa: Ennen, kun Bellasta tuli minun hevoseni

Kun Bella siirtyi omistukseeni, sen mukana ei tullut juuri mitään papereita. Käytännössä katsoen se oli roduton tilastohevonen, jonka iän oli arvioitu vuonna 2010 olevan seitsemän vuotta. Ikäarvion lisäksi oli paperi sen Suomeen tulosta syksyllä 2009, lähtömaana Puola. Samoin tiedossani oli, että se oli vuoteen 2012 ollut ratsastuskoulussa toisella puolella Suomea.

Bellalla on selässään molemmilla puolilla polttomerkit, toisella puolella numero 21 ja toisella 28. Päätin selvittää, olisiko näiden avulla mahdollista saada selville sen alkuperä. Laitoin googleen hakusanat ”polish horse brands”, ja löysin keskustelupalstan, jossa joku muu oli kysellyt täsmälleen samaa: onko puolalaisen hevosen tietoja mahdollista löytää polttomerkkien avulla. Joku oli keskusteluun vastannut listaamalla kaikki puolalaiset siittolat, ja kertoi, että toinen numero kertoo siittolan, ja toinen on juokseva varsanumero. Listasta numeron 28 kohdalta löytyi Stadnina Koni Rzeczna. Löysin kyseisen tallin facebook-sivut, ja laitoin heille viestiä kuvien kera: ”Minulta Suomesta löytyy tällainen tamma, osaatteko kertoa tästä mitään?” Muutaman päivän kuluttua sain vastauksen: ”Hello, mare whit photo is Cybella. She was sold from Rzeczna 2009 . She was born in 26.03.2004 . Father is Barasz polish warmbood (wlkp), mother is Cyntia polish warmblood ( wlkp) mother father is Gordon I.” Yhtäkkiä hevosellani oli suku, syntymäpäivä ja -paikka, ja se nuoreni vuodella! Sittemmin olen saanut Puolasta sille kopion sen alkuperäisestä passista, ja puolalaisen netissä olevan hevoskannan kautta sen sukua pystyy selvittämään pitkälle. Sainpahan myös tietooni sen täysveriprosentit, jotka ovat peräti 53 %. 

Bellan entisestä elämästä siis tiedän vain sen, että se on syntynyt Stadnina Koni Rzecznassa, ja Suomeen tulonsa jälkeen se toimi tuntihevosena kahdessa eri ratsastuskoulussa yhteensä kuutisen vuotta. 

Taustaa: Miten Bellasta tuli minun hevoseni

Tutustuin Bellaan espoolaisella ratsastuskoululla, jossa kävin ratsastamassa perus tätitunneilla kerran viikossa. Bella tuli kesällä 2012 ratsastuksenopettajan mukana tallilta, missä opettaja oli aiemmin opettanut. Ensimmäisen merkinnän Bellalla ratsastamisesta löysin kalenteristani helmikuun alusta vuonna 2013, ja oikeastaan melkeinpä heti aloin ratsastaa pääsääntöisesti Bellalla. Ei se mikään helppo hevonen ollut, ja vieläpä tamma, ja minähän olin aina ajatellut itseni lähinnä ruunaihmiseksi. Vaikka nyt kun miettii, niin niistä elämän varrelta erityisesti mieleen jääneistä hevosista aika iso on tammoja. Ja niin minä tykästyin Bellaankin. Väri oli sentään oikea; ruunikko. Olen jostain syystä aina tuntenut vetoa ruunikkoja hevosia kohtaan.

Kun Bella tuli koululle vajaa vuosi ratsastuksenopettajan jälkeen, se oli opettajan mukaan muuttunut. Se oli ollut ihan toimiva peli edellisessä paikassa, mutta nyt se juoksi pää ylhäällä hirveää vauhtia tuntumaa pakoon, ja alussa esiintyi pientä etupään kevenemistäkin. Vasta monen vuoden jälkeen sain sen ottamaan ensimmäisiä askelia jonkun sorttisessa peräänannossa, mutta vaikeaa se sille oli. Tuntui, että koko hevosen tasapaino oli totaalisesti hukassa, ja se ratkaisi asiat juoksemalla. Lujaa.

Yhteisten ratsastuskouluvuosiemme aikana saatoin vitsailla kaverilleni, että ”jos Bella olisi minun, niin olisipa kiva kokeilla sitä ilman kuolaimia” tai ”jos Bella olisi minun, olisi kiva kokeilla miten se muuttuisi, jos se saisi olla koko päivän ulkona laumassa”. Keväällä 2016 ratsastuskoulu ilmoitti lopettavansa, ja myyvänsä kaikki hevoset, ja vitseihin tuli mukaan aavistus oikeaa harkintaa. Uskalsin jo vitsailla asiasta ratsastuksenopettajallekin, eikä hän ainakaan punaista valoa näyttänyt. Kesän yli harkitsin asiaa, kirjasin ylös plussia ja miinuksia. Miinuslista oli pidempi. Edes junnuna en oikeastaan koskaan ollut haaveillut omasta hevosesta, en ollut ikinä ajatellut, että ostaisin oman. Takaraivossa kolkutteli faktat: rahan meno, ajan meno, sitovuus, - huoli, huoli ja huoli.  

Samaan aikaan Bella kulki allani paremmin kuin koskaan, ja kävin sen kanssa myös valmennuksissa. En oikeasti tiennyt mitä tehdä. Sitten eräänä päivänä lokakuun puolessa välissä ratsastustunnin jälkeen opettaja ilmoitti, että toinen ratsastuskoulu on kiinnostunut ostamaan Bellan ja on tulossa seuraavana päivänä sitä katsomaan. Jos he haluavat Bellan, he vievät sen saman tien mukanaan. Eihän sellainen käynyt! Ajatuskin siitä, että Bella jatkaisi elämäänsä ratsastuskouluhevosena, tuntui hirveältä. Samana iltana soitin ratsastuskoulun omistajalle, ja juttelin puhelimessa pitkään. Vähän ennen puoltayötä laitoin sähköpostilla tarjouksen, ja se hyväksyttiin.

Bellasta tulisi minun hevoseni.