Hevonen elää hetkessä

Olen nyt hetken aikaa seuraillut Bellan elämää pihatossa, ja ilokseni huomannut sen suuresti nauttivan paitsi laumassa olosta, myös siitä, ettei sen tarvitse enää elää karsinapainotteista elämää. Väistämättäkin sitä tulee miettineeksi, että olisiko se alunalkaenkin pitänyt tuoda pihattoon - miksi pidin sitä karsinassa vielä yhdeksän pitkää kuukautta? Ihan hölmöä pohdintaa, tietenkin. Ensinnäkin heinäkuu on huomattavasti parempi vuodenaika muuttaa pihattoon kuin lokakuu, ja toiseksikin meidän ensimmäinen talli oli paitsi suuri muutos ratsastuskouluelämästä jo sekin, myös aivan mahtava paikka aloitella hevosenomistamista. Enkä sitä paitsi tiennyt Bellan jalkaongelmista silloin vielä mitään, ja sehän meillä oli pääsyy pihattoon muuttamiseen (tosin taidan kyllä olla nykyään aika vahvasti sitä mieltä, että ei se ¾ päivästä karsinassa eläminen kyllä ole hevosenelämää terveellekään yksilölle). Ja faktahan on se, että eihän se hevonen menneitä murehdi tai märehdi. Ei Bella mieti miksi sitä ei tuotu pihattoon aikaisemmin, sille tärkeintä on nykyhetki; se että asiat ovat hyvin juuri nyt. Totta kai menneisyys vaikuttaa hevostenkin elämään, ne kyllä kantavat mukanaan niin hyviä kuin huonojakin muistoja. Luulisin tämän kuitenkin olevan ennemminkin alitajuntaista reagointia, kuin varsinaista menneiden muistelua. Esimerkiksi Bellasta huomaa hyvin, että satulan sen lähelle tuominen saa sen erittäin jännittyneeksi, mikä varmasti johtuu siitä, että ratsastaminen lienee ollut sille jo pitkään melko epämieluisaa.

Koska hevonen elää hetkessä, ei se myöskään osaa ajatella, että ”Onpa mahtavaa, kun nyt vihdoinkin saan asua täällä laumassa 24/7!” Ihan suoraan voin myöntää, että olisihan se melko mahtavaa, jos Bella ajattelisi, että minä olen nyt sen ratsastuskoulusta ”pelastanut” ja antanut sille paremman elämän. Mutta eihän se hevonen niin ajattele. Minä taidan merkitä Bellan silmissä enintään muutosta ylipäätään, ja se voi ennemminkin alitajuntaisesti pelätä, että vien sen taas uudestaan muualle. Ei näy kiitollisuus tammani silmissä. Nyt istun tietokoneen ääressä kotona, ja Bella on uuden laumansa seurassa. Ehkä laiduntamassa, ehkä iltanokosilla, tai kenties rapsuttelemassa kaverin kanssa, jos ruunista vaikka olisi jo löytynyt joku mukava kiehnäyskaveri. Joka tapauksessa uskallan uskoa, että sillä on juuri nyt, tällä nimenomaisella hetkellä, kaikki aika hyvin. Ja se on tärkeintä. Eipä tekisi meille ihmisillekään pahaa elää vähän enemmän hetkessä.