Ikävästä...

Bellan kuolemasta on nyt kaksi viikkoa. Tuntuu paljon pidemmältä ajalta. Olen melko hämmentynyt siitä, kuinka hyvin olen toipunut, tai ainakin toipumassa. Tai ehkä lähinnä siitä, kuinka vahvasti minut heti alusta asti on vallannut tunne, että näin oli tarkoitettu tapahtuvaksi. Bella oli täällä opettamassa minua, ja nyt sen tehtävä tuli täytetyksi. Mutta on minulla kyllä ikävä, aivan hirmuinen ikävä, joka tulee pintaan jonkinlaisina aaltoina. Suurimman osan ajasta pystyn ajattelemaan yhteistä matkaamme hymyssä suin, kiitollisuudella, mutta välillä tunne kaikesta menetetystä iskee vasten kasvoja. Maanantaina oli aivan valtava ikävä, etenkin kun olimme Jofin kanssa iltakävelyllä sumuisella pellolla, ja ajattelin, että antaisin aika paljon, että saisin taas Bellan siihen viereeni. On varmaan Jofikin ihmeissään, miksei se ruskea tammuska enää tule mukaan kävelyille. Myös kauan odotetun kevään saapuminen käytännössä katsoen saman tien, kun Bella lähti, on herättänyt ristiriitaisia ajatuksia. Rakastan kesää, ja ensimmäisiä sitä enteileviä päiviä, mutta nyt niistä nauttiminen ei oikein ole onnistunut. Kesään liittyy niin paljon kaikkea, mitä olisin halunnut kokea Bellan kanssa.

Ajan työssäni jonkun verran autoa, ja ajomatkat ovat olleet hyviä hetkiä ajatella ja käsitellä menetystä ja kaikkea tapahtunutta. Nooo, välillä asiakkaat ovat saattaneet kohdata vähän punasilmäisemmän valokuvaajan, mutta sitten taas työ vie mennessään, ja saa sopivasti myös taukoa kaikilta ajatuksilta. Olen myös huomannut kuuntelevani radiossa soivien kappaleiden sanotuksia paljon tarkemmin, ja jotkut sanoitukset kolahtavat ihan eri tavalla kuin ennen. Esimerkiksi tänään kyyneleet nousivat silmiin Anna Puun Kaunis Päivä -kappaleen aikana, vaikka aiemmin en ole oikeastaan ihan edes tajunnut koko sanoituksia. Nyt ne kolahti ja kovaa.

Suurin ikävä on luottamusta, joka meidän kahden välille rakentui. Oikeastaan tajuankin sen ihan täysin vasta nyt, kuinka vahvaksi se puolentoista vuoden aikana oikein kasvoi. Tuntuu, että se tamma olisi tullut perässäni melkein minne tahansa. Ja millaista meillä olisikaan ollut vaikkapa viiden vuoden kuluttua! No, sinne asti tuskin olisimme päässeetkään nivelrikon takia, mutta kyllä se kirpaisee, kun tietää joutuvansa aloittamaan taas alusta. Ja pelko siitä, että saavutanko samanlaista luottamusta enää kenenkään muun hevosen kanssa. Tieto siitä, että yhteisiä vuosia ei olisi joka tapauksessakaan ollut kovin montaa, auttaa varmasti kyllä surun käsittelemisessä. Olen koko ajan tiennyt luopumisen olevan edessä lähivuosina. Saatoinpa jo ennen Bellan kuolemista välillä miettiä millaisen hevosen haluaisin Bellan jälkeen.   

Tallilla olen käynyt ahkerasti nämä kaksi viikkoa, hoitamassa Jofia, yhdellä kurssillakin, ja ihan vain Lindan mukana palloilemassa. En halua pitää taukoa, koska pelkään, että tallille meno olisi vaikeampaa, jos nyt antaisin itseni jäädä sohvalle murehtimaan. Ja vahvana on myös se tunne, että Bellakin haluaisi minun jatkavan hevosten parissa, muutenhan se olisi opettanut minua ihan turhaan. Tallille meneminen on ollut yllättävän helppoa; tuttujen ihmisten kanssa juttelu sekä Bellasta että ihan kaikesta muustakin on tuntunut helpottavalta ja hyvältä.

Bella tulee aina olemaan minulle erityisen tärkeä, niin paljon se antoi minulle, ja vaikutti koko elämääni ja ajatuksiini. Ensimmäinen oma hevonen, kaunein tamma maailmassa - varsinkin sielultaan. Myös monet muut ovat tulleet sanomaan, että Bellassa oli jotain erityistä, suurta viisautta, karismaa. Maailmassa on iso aukko Bellan lähdettyä, mutta onneksi sen opit ovat jäljellä, ja kyllä minä vähän taidan uskoa siihenkin, että se tarkkailee tekemisiäni ja opastaa minua myös sieltä käsin, minne sitten ikinä lähtikin.

Rakkaus, ehkä vielä toinenkin

Hän saapuu, vaikka yksi lähtikin

On huomen jotain, jota aavistin

Tänään

Herään, ehkä vielä toivunkin

Ja toivon, joskus vielä uskonkin

Se saapuu lohtu, jonka aavistin

Tänään

Kun minä käännyin, olit poissa

Vain varjosi tavoitin

Se minut kätteli koruttomasti neuvoi, että nousisin

Kun minä käännyin, olit poissa, olit poissa

Jalat vahvistuvat, jalat kantavat

Vaikka illat tuhlaa, aamut antavat

Ja minä nousen, vaikka putoan

Nousen, vaikka putoan

Kun minä käännyin, olit poissa

Vain varjosi tavoitin

Se minut kätteli koruttomasti

Neuvoi että nousisin

Kun minä käännyin, olit poissa

Vain varjoas hipaisin

Se sinut saatteli selittämättä

Kielsi että seuraisin

Kun minä käännyin, olit poissa, olit poissa

Herään, ehkä vielä toivunkin

Ja toivon joskus vielä uskonkin

Se saapuu, lohtu jonka aavistin

Tänään

Sillä päivä, se on kaunis

- Anna Puu

Kiitos, Bella

Kun saa puhelun tallihenkilökunnalta keskellä päivää, sydän pomppaa kurkkuun. Kun soittaja aloittaa lauseella "Sun hevosella ei ole täällä kaikki ihan hyvin", se sydän siellä kurkussa jättää vielä muutaman lyönnin väliin. Istuin työpäivän päätteeksi kahvilassa kakkupalan äärellä ja hetki sitten olin miettinyt pyytäisinkö Lindaa hoitamaan Bellan, ja pitäisin pitkästä aikaa tallivapaan päivän. Suunnitelmiin tuli muutos, ajoin samantien tallille, ja siellä minua odotti villaloimeen kääritty tärisevä, kuumeinen ja selvästi kipeä hevonen. Päiväheinien aikaan se oli ollut vielä aivan normaali, mutta nyt oireet lisääntyivät silmissä. Eläinlääkärin tuloon kesti 60 pitkää ja piinaavaa minuuttia, ja sinä aikana tärinä kuumetta laskevasta lääkkeestä huolimatta lisääntyi, Bella alkoi heiluttaa päätään nykivällä liikkeellä ja hengittää huohottaen. Kuume huiteli edelleen yli neljänkymmenen, sen oli selvästi vaikea hallita etenkin takajalkojaan, ja se oli todella, todella kipeän oloinen. Eläinlääkäri saapui viimein, ja Bella sai kipulääkettä, jolla ei tosin tuntunut olevan juurikaan vaikutusta. Siltä oli viikko aikaisemmin paikattu jo luultavasti muutamaa viikkoa aiemmin lohjennut hammas, joten syyn epäiltiin olevan hampaassa. Joko sinne olisi kehittynyt todella kivulias paise, tai hammas olisi tulehtunut juurta myöten ja mahdollisesti tulehdus levinnyt koko hevoseen. Vaadin eläinlääkäriltä kaikki Bellan muut rajoitteet (eli lähinnä nivelrikko) huomioon ottaen mahdollisimman rehellistä mielipidettä siitä, kannattaako sitä enää kuljettaa klinikalle, vai päästetäänkö samantien pois. Lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, että lähtisin kuljettamaan, koska jos kyseessä olisi hammaspaise, kipu helpottaisi heti, kun hammas otettaisiin irti. Olisihan se hevosen poskihampaan poisto iso leikkaus, mutta nykytekniikalla jo huomattavasti aiempaa helpompi.

Kun hätä on suurin, apu on lähellä, ja kuski, vetoauto ja traileri saatiin paikalle todella nopeasti. Hevonen kyytiin, ja kohti Viikkiä. Viikkiin päästyämme Bella oli edelleen samassa kunnossa; tärisi, käveli heikosti ja oli kivuliaan oloinen. Aika nopeasti Viikin henkilökunta päätyi siihen, että hammaskipu ei voi aiheuttaa näin kovaa kipua, johon kipulääkitys ei tunnu auttavan lainkaan. Bella jäi nesteytykseen ja kiputippaan yöksi, jotta aamulla voitaisiin tutkia sitä paremmin. Yön aikana tilanne ei ollut juurikaan muuttunut, lääkärit olivat huolissaan sen liikkumisesta, ja paikalle kutsuttiin myös neurologi. Kaikki olivat ymmällään, oireet olivat pahat, mutta eivät vastanneet mitään taudinkuvaa.

Kävin katsomassa Bellaa puolenpäivän aikoihin, jolloin se oli saanut heinää syödäkseen, ja yrittikin kovasti syödä, mutta ei saanut kunnolla pureskeltua tai nieltyä. Lääkäri oli juuri tulossa tekemään lisää tutkimuksia. Juuri kun pääsin kotiin, lääkäri soitti, että Bella on käynyt makuulle, eikä pääse enää ylös, ja sen kieli on alkanut halvaantua. Lääkäri sanoi, että tästä tuskin enää päästään voiton puolelle, ja lähdin ajamaan takaisin Viikkiin. Kun pääsin perille, Bella hörisi hiljaa, yritti syödä vähän kauraa, mutta ei tärinältään oikein edes saanut mitään suuhunsa. Se ei enää edes yrittänyt nousta. Puoli kolmen aikaan torstaina 5.4. Bella päästettiin pois kivuistaan, ja se nukahti rauhalliseti ikiuneen heinätukko suussa. Suurin pääepäilty on tällä hetkellä botulismi, eli botuliini-hermomyrkyn aiheuttama vakava myrkytyssairaus. Sitä ei kuitenkaan voida löytää tutkimuksissa, koska se ei jätä mitään merkkejä elimistöön, joten diagnoosi perustuu muiden syiden poissulkemiseen. Bellalle siis tehtiin patologinen avaus, josta saan raportin vasta luultavasti useamman kuukauden jälkeen.

Kaikki kävi siis todella nopeasti. Vajaassa vuorokaudessa Bella heikkeni niin huonoon kuntoon, ettei jäänyt kuin yksi vaihtoehto; päästää se taivaslaitumille. Olen heti nivelrikkolöydöksestä lähtien tiedostanut, ettei Bellan ja minun yhteiselo tule olemaan vuosikausien mittainen, mutta en ikinä olisi osannut arvata, että se lähteekin jonkin muun syyn takia, kuin nivelrikon. Ikinä ei tiedä mitä tapahtuu, elämä on yllätyksiä täynnä. Omat tunnetilani heittelehtivät laidasta laitaan, mutta kaiken surun ja kyyneleiden keskelläkin päällimmäisenä tunteenani on kiitollisuus. Olen vain niin sanoinkuvaamattoman kiitollinen siitä, että Bella ilmeistyi elämääni, ja opetti minulle niin paljon. Viimeisenä opetuksenaan myös ison oppitunnin luopumisesta. Minulla on myös hyvin hämmentävä ja vahva tunne siitä, että näin oli tarkoitettu, että Bellan aika oli nyt lähteä. Tahdon uskoa, että se tuli elämääni opetusmestariksi, avaamaan silmäni, opettamaan uutta -  hevosista, itsestäni, maailmasta. Se tehtävä tuli nyt valmiiksi, ja sen oli aika jatkaa matkaansa. Ehkä lepoon, viimein, tai ehkä joihinkin muihin tehtäviin. Talliystäväni kirjoitti minulle eilen: "Kattelin bellaa tässä tarhassa nyt muutamina päivinä, erityisesti eilen ... Bellasta lähti ihan mielettömän lempeää tunnetta joka säteili joka puolelle ... Nyt tämän tiedon jälkeen tuli tunne kuin se olisi tiennyt lähtevänsä, onnelllisena, valmiina."

Suru on suuri, ikävä valtava, ja on vaikea uskoa, että kokemukset Bellan kanssa ovat ohi, mutta muistot, niiden kunnioitus ja kiitollisuus ovat niin vahvana läsnä, että niiden voimalla jaksan kyllä eteenpäin. Pihattopäiväkirjan tarina ei siis ole lopussa, vaikka minun ja Bellan yhteinen matkamme onkin. Bellahan suuttuisi, jos jättäisin kaikki sen antamat opit käyttämättä, joten ehdottomasti edessä on uuden hevosystävän etsiminen. En vain oikein tiedä miten niitä etsitään, Bellahan tuli luokseni ihan etsimättä.

Viimeinen yhteinen päivämme ennen Bellan sairastumista oli täydellinen, suorastaan maaginen. Maanantain lumimyrskyn jäljiltä pellolla oli koskematon lumipeite, jossa kävelimme kahdestaan auringon paistaessa lähes pilvettömältä taivaalta. Ei sellaista keliä ole koskaan huhtikuussa. Lenkin jälkeen torkuimme pihatossa päät vastakkain, nauttien auringon lämmöstä. Kiitos, Bella, näistä puolestatoista vuodesta, opin sinulta enemmän kuin kuvitella saattaa, ja sait elämääni aivan uudenlaista tarkoitusta. Olit niin viisas ja ymmärtäväinen, täydellinen ensimmäinen hevonen. En unohda sinua koskaan.

 Eletyt päivät tuntuu,
mut kipu on köykäinen kosketus vain,
terassin lyhtyä kiertävä koi.
Kipua on, mut ei tuskaa,
eletyn elämän kolhuja vain.
Jotakin totta ja voimaakin,
sydän on ehjä kuitenkin.

Ja kun sä vain astut viereen mun,
siin on jotain niin oikeaa,
valoa aamun valkeaa,
maata kantavaa.

Elämän kieppuva virta,
on urotöitä ja virheitäkin,
tekoja joita ei toisiksi saa.
Mä yritän oppia niistä
ja osan kai voisin vain unohtaa.
Nuo kivikon railoissa nukkuvat kyyt,
sydän on ehjä kuitenkin.

Mä yritän olla sun arvoises kyllä,
avata sieluni solmuja vielä,
nähdä sun maailmas niinkuin se on.
Kävellä kanssasi kirkasta rantaa,
kuulla nuo tuulet niin kuin ne kuulet,
nähdä sun taivaasi niin kuin sen näät.

Ja kun sä vain astut viereen mun,
siin on jotain niin oikeaa,
valoa aamun valkeaa,
maata kantavaa.