Ikävästä...

Bellan kuolemasta on nyt kaksi viikkoa. Tuntuu paljon pidemmältä ajalta. Olen melko hämmentynyt siitä, kuinka hyvin olen toipunut, tai ainakin toipumassa. Tai ehkä lähinnä siitä, kuinka vahvasti minut heti alusta asti on vallannut tunne, että näin oli tarkoitettu tapahtuvaksi. Bella oli täällä opettamassa minua, ja nyt sen tehtävä tuli täytetyksi. Mutta on minulla kyllä ikävä, aivan hirmuinen ikävä, joka tulee pintaan jonkinlaisina aaltoina. Suurimman osan ajasta pystyn ajattelemaan yhteistä matkaamme hymyssä suin, kiitollisuudella, mutta välillä tunne kaikesta menetetystä iskee vasten kasvoja. Maanantaina oli aivan valtava ikävä, etenkin kun olimme Jofin kanssa iltakävelyllä sumuisella pellolla, ja ajattelin, että antaisin aika paljon, että saisin taas Bellan siihen viereeni. On varmaan Jofikin ihmeissään, miksei se ruskea tammuska enää tule mukaan kävelyille. Myös kauan odotetun kevään saapuminen käytännössä katsoen saman tien, kun Bella lähti, on herättänyt ristiriitaisia ajatuksia. Rakastan kesää, ja ensimmäisiä sitä enteileviä päiviä, mutta nyt niistä nauttiminen ei oikein ole onnistunut. Kesään liittyy niin paljon kaikkea, mitä olisin halunnut kokea Bellan kanssa.

Ajan työssäni jonkun verran autoa, ja ajomatkat ovat olleet hyviä hetkiä ajatella ja käsitellä menetystä ja kaikkea tapahtunutta. Nooo, välillä asiakkaat ovat saattaneet kohdata vähän punasilmäisemmän valokuvaajan, mutta sitten taas työ vie mennessään, ja saa sopivasti myös taukoa kaikilta ajatuksilta. Olen myös huomannut kuuntelevani radiossa soivien kappaleiden sanotuksia paljon tarkemmin, ja jotkut sanoitukset kolahtavat ihan eri tavalla kuin ennen. Esimerkiksi tänään kyyneleet nousivat silmiin Anna Puun Kaunis Päivä -kappaleen aikana, vaikka aiemmin en ole oikeastaan ihan edes tajunnut koko sanoituksia. Nyt ne kolahti ja kovaa.

Suurin ikävä on luottamusta, joka meidän kahden välille rakentui. Oikeastaan tajuankin sen ihan täysin vasta nyt, kuinka vahvaksi se puolentoista vuoden aikana oikein kasvoi. Tuntuu, että se tamma olisi tullut perässäni melkein minne tahansa. Ja millaista meillä olisikaan ollut vaikkapa viiden vuoden kuluttua! No, sinne asti tuskin olisimme päässeetkään nivelrikon takia, mutta kyllä se kirpaisee, kun tietää joutuvansa aloittamaan taas alusta. Ja pelko siitä, että saavutanko samanlaista luottamusta enää kenenkään muun hevosen kanssa. Tieto siitä, että yhteisiä vuosia ei olisi joka tapauksessakaan ollut kovin montaa, auttaa varmasti kyllä surun käsittelemisessä. Olen koko ajan tiennyt luopumisen olevan edessä lähivuosina. Saatoinpa jo ennen Bellan kuolemista välillä miettiä millaisen hevosen haluaisin Bellan jälkeen.   

Tallilla olen käynyt ahkerasti nämä kaksi viikkoa, hoitamassa Jofia, yhdellä kurssillakin, ja ihan vain Lindan mukana palloilemassa. En halua pitää taukoa, koska pelkään, että tallille meno olisi vaikeampaa, jos nyt antaisin itseni jäädä sohvalle murehtimaan. Ja vahvana on myös se tunne, että Bellakin haluaisi minun jatkavan hevosten parissa, muutenhan se olisi opettanut minua ihan turhaan. Tallille meneminen on ollut yllättävän helppoa; tuttujen ihmisten kanssa juttelu sekä Bellasta että ihan kaikesta muustakin on tuntunut helpottavalta ja hyvältä.

Bella tulee aina olemaan minulle erityisen tärkeä, niin paljon se antoi minulle, ja vaikutti koko elämääni ja ajatuksiini. Ensimmäinen oma hevonen, kaunein tamma maailmassa - varsinkin sielultaan. Myös monet muut ovat tulleet sanomaan, että Bellassa oli jotain erityistä, suurta viisautta, karismaa. Maailmassa on iso aukko Bellan lähdettyä, mutta onneksi sen opit ovat jäljellä, ja kyllä minä vähän taidan uskoa siihenkin, että se tarkkailee tekemisiäni ja opastaa minua myös sieltä käsin, minne sitten ikinä lähtikin.

Rakkaus, ehkä vielä toinenkin

Hän saapuu, vaikka yksi lähtikin

On huomen jotain, jota aavistin

Tänään

Herään, ehkä vielä toivunkin

Ja toivon, joskus vielä uskonkin

Se saapuu lohtu, jonka aavistin

Tänään

Kun minä käännyin, olit poissa

Vain varjosi tavoitin

Se minut kätteli koruttomasti neuvoi, että nousisin

Kun minä käännyin, olit poissa, olit poissa

Jalat vahvistuvat, jalat kantavat

Vaikka illat tuhlaa, aamut antavat

Ja minä nousen, vaikka putoan

Nousen, vaikka putoan

Kun minä käännyin, olit poissa

Vain varjosi tavoitin

Se minut kätteli koruttomasti

Neuvoi että nousisin

Kun minä käännyin, olit poissa

Vain varjoas hipaisin

Se sinut saatteli selittämättä

Kielsi että seuraisin

Kun minä käännyin, olit poissa, olit poissa

Herään, ehkä vielä toivunkin

Ja toivon joskus vielä uskonkin

Se saapuu, lohtu jonka aavistin

Tänään

Sillä päivä, se on kaunis

- Anna Puu