Uutta hevosta etsimässä

Kun Bella kuoli kuukausi sitten, tiesin heti, että haluan uuden hevosen, pian. Oikeastaan tiesin sen jo kauan ennen Bellan kuolemaa, että Bellalle tulee kyllä seuraaja. Bella opetti minulle niin paljon, että olisi suorastaan vääryys sitä kohtaan, jos lopettaisin hevostelun tähän. Ratsastuskouluun en todellakaan enää voisi kuvitella palaavani, enkä oikeastaan pelkäksi vuokraajaksikaan. Haluan päättä kaikesta itse; missä hevoseni asuu, mitä hevosellani tehdään, miten hevosellani tehdään, millä varusteilla hevostani käsitellään. Olkoonkin, että hevoseton on huoleton, niin oma hevonen on ehdottomasti nykyään minun juttuni, vaikka en sitä muutama vuosi sitten olisi uskonutkaan. Tämä kuukausi ilman hevosta on tuntunut todella ahdistavalta. Bella toi elämääni niin paljon uutta sisältöä, toimi terapeuttinani ja veti minut pois todella masentavasta sohvaperuna-elämäntyylistä, enkä todellakaan halua palata sinne takaisin. Sitä paitsi tässähän on edessä hevosharrastuksen parhaat kuukaudet, eli kesä!

Bellan kuolemasta oli kulunut vain viikko, kun olin jo katsomassa ensimmäistä hevosehdokasta. Minulla oli vahva tunne, että haluan aloittaa uuden hevosen etsimisen heti, vaikka pelottikin, toiminko kuitenkin liian nopeasti, vaikka siltä ei tuntunutkaan. Etsinkö liikaa Bellan korvaajaa, enkä uutta omanlaistaan hevosta? Vertaisinko uutta hevosta liikaa Bellaan? Tuleeko romahdus sitten, kun uusi hevonen on jo tallissa, ja yhtäkkiä tarvitsenkin koko touhuun taukoa, eikä sitä enää ole mahdollista saada? Tiesin kuitenkin, että uuden hevosen etsimiseen varmasti kuluu aikaa ja taukoa tulee luonnostaan, ja Bellan kuolemaa ehtii käsitellä. Ja kuten yllä kirjoitin, tämä tauko on tuntunut ahdistavalta, kaipaan jo kovasti takaisin touhuamaan oman hevosen kanssa.

Bellan ostamista pähkäilin aikoinaan usean kuukauden ajan. Ensimmäisestä ”ostaisinko Bellan”-vitsistä kauppakirjan allekirjoittamiseen meni varmaan vuosi tai toinenkin. Silloin en ollut koskaan ajatellut ostavani hevosta, ja pohdinta keskittyi siihen, haluaisinko omaa hevosta ylipäätään. Sen kyllä tiesin, että jos haluan, se hevonen on Bella, ei kukaan muu. Nyt pohdinta on aivan toisenlaista. Tiedän tasan tarkkaan haluavani hevosen, mutta minulla ei ole hajuakaan, että minkälaisen. Nuori, vanhempi, raaka, valmis, puoliverinen, suomenhevonen, iso, pieni, reaktiivinen, tasainen… ehkä siksikin aloin saman tien ottaa yhteyttä hyvinkin erilaisiin myynti-ilmoituksiin, ja käydä paikan päällä katsomassa hevosia. Tuntuu, että koko maailma on avoinna, minulla on puhdas pöytä, ja mahdollisuus löytää maailman täydellisin hevonen. Voisin yrittää etsiä turvallisen, helpon, kiltin ja tasaisen tätikuljettimen, mutta toisaalta sain ihan valtavasti irti tuollaisesta projektihevosesta kuin Bella, joten joku (mielellään vähän miellyttävämmän menneisyyden ja vähemmän varauksellisen tulevaisuuden omaava) projekti houkuttelisi oikeastaan jopa enemmän kuin ”valmis” hevonen.

Aikana ennen Bellaa hevostyyppini oli jotain ihan erilaista, kuin Bella. No, ruunikot ovat olleet aina suosikkejani, mutta ajattelin itseni lähinnä ruunaihmiseksi, ja tykkäsin isoista ja muhkuista hevosista; ruunikko isohko suomenhevosruuna oli pitkään ”ihannehevoseni”. Bellan myötä ajatukseni ovat muuttuneet, koska olihan Bella elämäni hevonen, ja täydellinen juuri sellaisena kuin oli. Herkkä ja reaktiivinenkin, mutta äärettömän viisas ja luotettava. Nyt en sitten tiedä haluanko jotain vanhan ihanteeni tyyppistä, jotain Bellan tyyppistä, vai jotain ihan muuta – mitä? Monet puhuvat siitä, kuinka heti ensi näkemältä, tai viimeistään hevosen selkään istahdettuaan, ovat kokeneet vahvan ”tämä se on” -fiiliksen. En usko, että saisin kovin helposti sellaista fiilistä uuden hevosen kanssa. Olen hitaasti lämpiävää sorttia, ja ehkä hieman liian analyyttinenkin sellaiseen. En muista, että elämässäni olisi koskaan tullut vastaan hevosta, johon olisin rakastunut ensinäkemältä. Voisin toki yrittää etsiä sellaista, olisihan se ajatuksena aika kutkuttava, että löytyisi maailman täydellisin hevonen, kerta sellaisen etsimiseen nyt on mahdollisuus, mutta en totta puhuen halua odottaa kuukausi- tai vuositolkulla, että tuleeko jonkun hevosen kohdalla oikea fiilis. Ja kyllä Bellankin kanssa siihen meni aikaa, että suhteemme kasvoi sellaiseksi kuin se lopulta oli, ikinä ei voi tietää muutaman koeratsastuksen jälkeen millainen hevonen oikeasti on. Herran jumala, ratsastin Bellalla neljä vuotta, ja todellisuudessa se oli jotain aivan erilaista ja miljoona kertaa parempaa. En ikimaailmassa olisi ostanut Bellan tyylistä hevosta parin ratsastuskerran jälkeen. Ehkä lähden tähän uuteen hevosprojektiin vähän Ensitreffit alttarilla -tyylisesti: sitoudun ennen rakastumista. Olen valmis tekemään töitä, kokemaan ylä- ja alamäkiä, olemaan luovuttamatta. Optimisena, mutta realistisena. Innoissani.

Onneksi minulla oli maailman paras opettaja.