Tutustuin Bellaan espoolaisella ratsastuskoululla, jossa
kävin ratsastamassa perus tätitunneilla kerran viikossa. Bella tuli kesällä
2012 ratsastuksenopettajan mukana tallilta, missä opettaja oli aiemmin
opettanut. Ensimmäisen merkinnän Bellalla ratsastamisesta löysin kalenteristani
helmikuun alusta vuonna 2013, ja oikeastaan melkeinpä heti aloin ratsastaa
pääsääntöisesti Bellalla. Ei se mikään helppo hevonen ollut, ja vieläpä tamma,
ja minähän olin aina ajatellut itseni lähinnä ruunaihmiseksi. Vaikka nyt kun
miettii, niin niistä elämän varrelta erityisesti mieleen jääneistä hevosista aika
iso on tammoja. Ja niin minä tykästyin Bellaankin. Väri oli sentään oikea;
ruunikko. Olen jostain syystä aina tuntenut vetoa ruunikkoja hevosia kohtaan.
Kun Bella tuli koululle vajaa vuosi ratsastuksenopettajan jälkeen, se oli opettajan mukaan muuttunut.
Se oli ollut ihan toimiva peli edellisessä paikassa, mutta nyt se juoksi pää
ylhäällä hirveää vauhtia tuntumaa pakoon, ja alussa esiintyi pientä etupään
kevenemistäkin. Vasta monen vuoden jälkeen sain sen ottamaan ensimmäisiä
askelia jonkun sorttisessa peräänannossa, mutta vaikeaa se sille oli. Tuntui,
että koko hevosen tasapaino oli totaalisesti hukassa, ja se ratkaisi asiat
juoksemalla. Lujaa.
Yhteisten ratsastuskouluvuosiemme aikana saatoin vitsailla
kaverilleni, että ”jos Bella olisi minun, niin olisipa kiva kokeilla sitä ilman
kuolaimia” tai ”jos Bella olisi minun, olisi kiva kokeilla miten se muuttuisi,
jos se saisi olla koko päivän ulkona laumassa”. Keväällä 2016 ratsastuskoulu
ilmoitti lopettavansa, ja myyvänsä kaikki hevoset, ja vitseihin tuli mukaan aavistus
oikeaa harkintaa. Uskalsin jo vitsailla asiasta ratsastuksenopettajallekin, eikä
hän ainakaan punaista valoa näyttänyt. Kesän yli harkitsin asiaa, kirjasin ylös
plussia ja miinuksia. Miinuslista oli pidempi. Edes junnuna en oikeastaan
koskaan ollut haaveillut omasta hevosesta, en ollut ikinä ajatellut, että
ostaisin oman. Takaraivossa kolkutteli faktat: rahan meno, ajan meno, sitovuus,
- huoli, huoli ja huoli.
Samaan aikaan Bella kulki allani paremmin kuin koskaan, ja
kävin sen kanssa myös valmennuksissa. En oikeasti tiennyt
mitä tehdä. Sitten eräänä päivänä lokakuun puolessa välissä ratsastustunnin
jälkeen opettaja ilmoitti, että toinen ratsastuskoulu on kiinnostunut ostamaan Bellan
ja on tulossa seuraavana päivänä sitä katsomaan. Jos he haluavat Bellan, he
vievät sen saman tien mukanaan. Eihän sellainen käynyt! Ajatuskin siitä, että Bella jatkaisi elämäänsä ratsastuskouluhevosena, tuntui hirveältä. Samana iltana soitin ratsastuskoulun
omistajalle, ja juttelin puhelimessa pitkään. Vähän ennen puoltayötä laitoin
sähköpostilla tarjouksen, ja se hyväksyttiin.
Bellasta tulisi minun hevoseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti