Kuten odotettavissa olikin,
Bellalle iski kohtuullisen vahva kiima reilun viikon ruunien laumassa oltuaan.
Erityisesti rakkautta tuntui riittävän ruunikolle ruunalle, jolle Bella yritti
hyvinkin selväeleisesti vihjailla, että tässä olisi nyt tasokasta tammaa
tarjolla. Ei kiinnostanut ruunan retaletta, lähinnä ärsyyntyneenä katseli, että
menetkös siitä sen ahterisi kanssa. Alkupäivinä Bellan ominut hallakko ruunakin on ihan kiinnostava, mutta ei kuitenkaan yhtä ihana kuin ruunikko, ja hallakkokin on joutunut antamaan periksi omimisen suhteen. Kun hain Bellan laitumelta, se puolessa
välissä matkaa aloitti hirnumisen ja stoppailun; eihän sitä nyt ollut sopivaa
jättää sulhoa hetkeksikään silmistään. Ja sillä on muuten toooodella kova ääni.
Kun sitten taas päästin sen pihaton ovelta takaisin, se laukkasi koko matkan
takaisin laitumelle poikien luokse. Nyt kiima alkaa jo helpottaa, mutta kova on
silti kiire takaisin porukkaan. Piti ihan taluttaa Bella laitumen puolelle
asti, koska juuri laitumen alussa on nyt sateiden jäljiltä todella mutaista ja
liukasta, ja pelkäsin sen kaatuvan kiihkoissaan.
Tänään oltiin taas pyöröaitauksessa
treenailemassa. Olen itse moisessa puuhassa ihan noviisi, mutta halu oppia on
kova. Koska Bella toimii niin hyvin pyörössä Lindan kanssa, ainakin tiedän,
että jos homma ei toimi, vika on minussa. Ja eihän se toiminut. Liikkeellelähdöt
ja kääntymiset ovat vielä tosi haastavia. Bella pysähtyy ja katsoo minua
kärsivällisellä ja hölmistyneellä ilmeellä: ”en kerta kaikkiaan ymmärrä mitä
sinä siinä huidot”. Kun vaihdoimme Lindan kanssa paikkoja, tammuska teki kaiken pyydetyn pienen pienillä avuilla. Jatkamme siis harjoituksia. Parasta Bellan mielestä on
kuitenkin edelleen piehtaroiminen pyöröaitauksen pehmeässä hiekassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti