Pienet hetket

Välillä tämä hevosenomistaminen kieltämättä vie ihmisen aikamoisiin pohjamutiin. On huolta ja murhetta, päätöksien oikeuden pohtimista, pelkoa siitä milloin tulee se takapakki, josta ei enää nousta. Kaiken tämän vastapainona on kuitenkin niin paljon, ihan jo pelkästään se, että ylipäätään olen saanut tutustua lähemmin tuohon upeaan eläimeen. Kuinka silmäni ovat avautuneet, ja olen löytänyt niin paljon uusia puolia hevosharrastuksesta. Kuinka voin aidosti olla aivan jumalattoman onnellinen siitä, että tein sen päätöksen, ettei Bellan tarvitse enää olla ratsastuskoulussa, ja että toin sen pihattoon.                                                                                                                                                                          

Mutta ne pienet onnelliset hetket, niissä on koko tämän välillä epätoivoisenkin harrastuksen suola. 

Se, kun hevoseni tulee minua vastaan laitumella. Se, kun hevoseni seuraa minua irti maneesissa, ja juoksemme rinnakkain monta kierrosta. Se, kun tajuan taas oppineeni jotain uutta, koska hevoseni on sen minulle opettanut. Se, kun hevoseni seisoo tallin käytävällä säheltämättä ja rauhassa, vaikka se on sille uutta. Se, kun hevoseni päästää minut selkäänsä, vaikka sillä on siitä tavattoman huonoja kokemuksia. Se, kun näen hevoseni laiduntavan kahdentoista muun hevosen kanssa. Se, kun hevosellani on hirmuinen kiire talliin syömään, ja sanon sille prrr, ja se hidastaa, vaikka se onkin vihoviimeisin asia minkä se haluaisi tehdä. Se, kun osteopaatti saa viimein yli puolen vuoden kuntoutuksen jälkeen hevoseni lonkan auki myös huonommalta puolelta. Se, kun toisinaan aivan pienistä asioista huomaan, että olen kuitenkin hevoselleni edes hieman eri asia, kuin muut ihmiset. Se, kun hevoseni kuuntelee minua pyöröaitauksessa, ja tekee, kuten pyydän, vaikka tiedän, että ohjaukseni on epäselvää räpeltämistä. Ja se, kun hevoseni katsoo minua juuri sellaisella ilmeellä, että todellakin teen kaiken väärin, ja silti se yrittää parhaansa. Se, kun näen, miten tärkeä hevoseni uudesta laumasta on sille tullut, ja kuinka sosiaalinen se osaa olla. Se, kun talutan hevoseni takaisin pihattoon pelkkä riimunnaru kaulalla. Se, kun kerta toisensa jälkeen teen jotain väärin, ja hevoseni antaa sen minulle anteeksi. Se, kun hevoseni nuokkuu maneesin nurkassa siestahuuli lörpöllään, ja malttaa vain olla, vaikka aiemmin maneesi on saanut sen jännittymään.

Se, kun tallin seinällä on lista hevosista, ja siellä lukee minun hevoseni nimi, ja se, kuinka se joka ikinen kerta sykähdyttää sydäntäni, koska niin hienolta se tuntuu, että Bella on minun hevoseni.